Ja niin siinä kävi sitten niin, että päästiin vihdoin puhumaan tästä elokuvasta: Kenji Mizoguchin Ugetsu – kalpean kuun tarinoita on yksi kaikkien aikojen klassikoista, kaikissa mahdollisissa äänestyksissä maailman parhaimpien ja merkittävimpien elokuvien joukkoon kuuluva teos, joka yhdessä [movie]O’haru[/movie]n ja Akira Kurosawan [movie]Rashomon[/movie]in kanssa popularisoivat japanilaisen elokuvan ympäri maailmaa.
Ugetsu perustuu useampaankin erilaiseen kirjalliseen lähteeseen, jotka Mizoguchi on nerokkaasti kutonut yhteen omanlaisekseen ja itsensä näköiseksi teokseksi: sekaan tähän on saatu ainakin pari japanilaista kummitustarinaa ja satiiri inhimillisestä turhamaisuudesta ja kunnianhimosta, mutta oikeasti tämä ei taida istua sen enempää kauhun kuin komediankaan nimekkeen alle. Ugetsu on fantasiahenkistä draamaa, vähän kuin perinteistä japanilaista teatteria muttei ehkä kuitenkaan aivan.
Elokuvan tarina kertoo kahdesta sisällissodan ajan Japanissa 1500-luvulla elävästä köyhästä naapuruksesta, jotka kumpikin hylkäävät perheensä oman kunnianhimonsa vuoksi. Toinen päätyy aavenaisen palatsiin, toinen havittelee itselleen mainetta ja kunniaa soturina. Kulta ja kunnia osoittautuvat kuitenkin pelkäksi harhaksi ja rihkamaksi, mutta kaksikon seikkailuista maksettava hinta on kovin mahdollinen.
Jos koskaan päätät alkaa katsoa japanilaisia elokuvia, tämä todennäköisesti on ensimmäisten joukossa joita käteesi tullaan koskaan lyömään. Syykin on selvä: Ugetsu on joka suhteessa mestarillista jälkeä, ei vain juoneltaan vaan myös kuvaukseltaan, joka hakeekin vertaistaan edelleen kauneudessa. Ugetsu on kaunis elokuva.
Mizoguchin pitkiä otoksia suosiva tyyli oli aikoinaan jotain todella vallankumouksellista ja uutta, sillä tämän tekoaikaan mykän elokuvan aikaiset käsitykset leikkauksesta tarinankerronnan perustana olivat vielä aivan peruskauraa. Nyt jälkikäteen voi todeta miehen olleen rohkealla tyylillään enemmän kuin vuosikymmeniä aikaansa edellä. Sulavan kameran liikkuessa yhtenä pitkänä otoksena öisellä sumuisella suolla voi vain kuvitella miten samaa olisi pyritty tekemään jonkun muun ohjaksissa erilaisilla leikkaustekniikoilla – tai olisiko ylipäätään voitukaan.
Lukemissani tätä analysoivissa esseissä tarinan symboliikkassa ja teemoissa on nähty viittauksia Japanin Toisen maailmansodan aikaiseen kulttuuriin ja henkeen, ahneuteen ja militarismiin sekä sotavuosina propagandatuotoksia tehneen ohjaajan henkilökohtaiseen suhteeseen paitsi kaikkeen edelliseen, myös hänen käsitykseensä elokuvanteosta itsestään ja kehitykseensä ohjaajana. Sodanjälkeisenä aikana moni muukin ilmeisesti koki Mizoguchin pyörittelemät teemat omakseen, mikä kaikkeen muuhun ynnättynä teki tästä välittömän ja kestävän klassikon.
En henkilökohtaisesti kykene löytämään Ugetsusta minkäänlaista suurempaa tai pienempää säröä, virheellisiä leikkauksia, huonoja näyttelijäsuorituksia, mitään. Ugetsu on maineensa veroinen klassikko, yksi Mizoguchin ehdottomia kärkiteoksia ja parhaita japanilaisia elokuva suunnilleen koskaan.
Eikö vieläkään ole tullut nähtyä Ugetsua? No sitten äkkiä katsomaan!
