Sean Connery oli lopen kyllästynyt James Bondin hahmoon, joten kuudennessa Bond-leffassa päänäyttelijäksi pestattiin australialainen George Lazenby. Tuloksena oli elokuva, johon monet Bond-fanit yleensä suhtautuvat melkoisen jyrkästi: he joko vihaavat tai rakastavat sitä. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään ja olen sitä mieltä, että Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa on yksi Bond-saagan aliarvostetuimmista helmistä.
Juoni käynnistyy, kun James Bond estää rikollispomo Marc-Ange Dracon tytärtä Tracya hukuttamasta itseään. Myöhemmin Draco tarjoaa Bondille johtolankoja jäljettömiin kadonneen Ernst Stavro Blofeldin olinpaikasta vastineeksi siitä, että Bond nai Tracyn. Blofeldin jäljille päästyään Bond matkaa Sveitsin vuoristoon, jossa hän soluttautuu allergiatutkimuslaitokseksi naamioituun Blofeldin piilopaikkaan.
George Lazenby on mielestäni rutkasti mainettaan parempi James Bondina. Lisäksi hän tuo rooliin jotakin, mitä se Conneryn karskin ja tunteettoman olemuksen jälkeen kaipasikin, eli sympaattisuutta ja inhimillisyyttä. Tämä ei tule ilmi vain romanttisissa kohtauksissa, vaan myös pienissä eleissä, kuten Bondin lievässä pelokkuudessa piileksiessään Blofeldin kätyreiltä. Mutta ei Lazenby todellakaan ole vain pelkkä herkistelevä ”pretty boy”; miehellä on myös kova puolensa ja osaa taistelukoulutustaustansa ansiosta antaa roistoille valkokankaalla todella näyttävästi selkään ja hoitaa toimintakohtaukset erittäin hyvin. Tässä ensimmäisessä ja valitettavasti viimeisessä Bondissaan hän tietysti on hieman jäykkä, mutta jos hän olisi alkuperäisen suunnitelman mukaisesti jatkanut roolissa useamman leffan verran, hänen versionsa Bondista olisi hyväksytty yhdeksi hahmon suurimmista mittatikuista ja olisi näin ollen paljon arvostetumpi.
On myös ilahduttavaa nähdä, ettei Bondin romanttisten tunteiden kohteeksi valittu Diana Rigg ole Tracyn roolissa mikään aivoton bimbo, vaan tyylikäs ja poikamaisen sisukas nainen. Juuri sellainen yksilö, joka uskottavasti voisi kesyttää James Bondin kaltaisen vastuuttoman naistenmiehen. Telly Savalasin tulkitsema Blofeld taas eroaa suuresti edellisessä elokuvassa näytelleen Donald Pleasencen hahmosta. Romaaniversioita (vielä) lukemattomana en voi verrata Savalasia alkuperäiseen Blofeldiin, mutta hänen fyysisempi ja hienostuneempi olemuksensa suurkonnana toimii mielestäni paljon Pleasencen nörttimäistä ja simputtavaa Blofeldia paremmin. Savalasin ja Lazenbyn välinen kemia antaa myös oman säväyksensä tiettyihin kohtauksiin, kuten lopussa kulminoituvaan kelkkakamppailuun, joka kuuluu Bond-sarjan vauhdikkaimpiin lopputaisteluihin.
Tunnelman musiikillisesta puolesta vastaa jälleen vastikään edesmennyt John Barry, ja tämän elokuvan parissa hän loi yhden parhaista Bond-soundtrackeistaan. Louis Armstrongin loistavasti tulkitsema ”We Have All the Time in the World” sopii Jamesin ja Tracyn romanssin tunnussävelmäksi kuin nappi silmään, ja mm. toimintakohtauksia varten sävelletyt kappaleet ovat Barryn taattua laatutunnelmointia, joka saattaa useiden muiden varhaisten Bond-leffojen tyyliin modernit jatko-osat häpeään.
Lazenby on myöhemmin myöntänyt tekevänsä virheen, että päätti lopulta olla jatkamatta Bondin roolissa. Henkilökohtaisesti olisin todellakin toivonut, että Lazenby olisi jatkanut ja tehnyt Timantit ovat ikuisia -jatko-osasta vakavan ja tummasävyisemmän kostotarinan sen sijaan, että pääosaan palautettiin hahmoon kyllästynyt Connery ja muutettiin koko Bond-sarja astetta huumoripainotteisemmaksi. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että Lazenby ehti lisätä edes yhden erinomaisen luvun tähän legendaariseen agenttisaagaan.