Ykköskausi nostatti valtavat paineet, joihin sarja vastaa kaivamalla järeät tykit käyttöönsä. Tulitusta tulee koko rintamalta sen verran, että väkisinhän siinä maaliin osuu.

10.8.2012 22:55

BBC:n tuottaman Uuden Sherlockin ilmestyminen keskelle tv-tarjontaa pari vuotta sitten oli kuin pieni ihme. Ensimmäinen tuotantokausi oli vain kolmen puolitoistatuntisen jakson mittainen, mutta näyttävyyttä sarjasta ei puuttunut. Paitsi että kolmijaksoinen paketti edusti nykyajan terävintä rikosviihdettä, onnistui se siinä sivussa myös jossain, missä lukuisat muut yrittäjät ovat epäonnistuneet: sarja otti käsittelyyn mestarietsivä Sherlock Holmesin, erään kaikkien aikojen tiheimmin filmatuista kirjallisuushahmoista, ja loi tämän useasti tulkituista seikkailuista jotain uutta ja mielekästä. Hahmo siirrettiin onnistuneesti nykypäivään samalla kunnioittaen Arthur Conan Doylen kirjoittamia alkuperäisiä tarinoita. Kausi oli nokkela, hyvin kirjoitettu ja elävästi näytelty. 2000-luvun viihdyttävin rikossarja oli luotu 120-vuotiaasta kirjallisuushahmosta, joka kyykytti mennen tullen innoittamiaan nykykollegoita.

Tyrmäävän alun jälkeen on tosin esitettävä kiusallinen kysymys: mitä seuraavaksi? Miten säilyttää laadukas vire – tai panna jopa sitä paremmaksi – ja miten ratkaista ykköskauden päättänyt kutkuttava cliffhanger? Odotukset ovat tolkuttoman kovat, mihin käsikirjoittajat Steven Moffat, Mark Gatiss ja Stephen Thompson vastaavat itsevarmasti. Trio kaivaa arsenaalistaan järeät tykit, eli kolme tunnetuinta Conan Doylen kirjoittamaa Holmes-tarinaa: Sherlock (Benedict Cumberbatch) ja hänen luottoapurinsa John Watson (Martin Freeman) kohtaavat Irene Adlerin, Baskervillen koiran ja rikollisnero James Moriartyn. Edelliskaudelta tuttu vähäisempien tarinoiden päivittäminen huikean taidokkaiksi täsmäiskuiksi on siis vaihtunut koko rintaman tulitukseen. Lopputulos ei ole ehkä aivan yhtä riemastuttavan tyylikäs kuin viime kerralla, mutta toisaalta kyllä molemmilla lähestymistavoilla maaliin osuu.

Kauden korkkaa jällen kerran Moffat, jonka työmateriaalina on Conan Doylen ensimmäinen Holmes-novelli Kuningas pulassa (A Scandal in Bohemia). Tarina muistetaan femme fatale Irene Adlerin ainoana mutta vetovoimaisena esiintymisenä. Holmes-fanit ovatkin käyttäneet aikaansa säästelemättä pohtiessaan, oliko aseksuaalina kuvattu Holmes suorastaan ihastunut hänestä yliotteen saaneeseen Adleriin. Nykypäivään siirretty Adler ei enää ahdistele Böömin kuningasta vaan Lontoon luksusalueen Belgravian asukkeja. Samalla vieno romanttinen vire Holmesin ja Adlerin välillä on ikävä kyllä räjäytetty taivaan tuuliin. Moffat nimittäin tulkitsee termin ’yliote’ hieman liian kirjaimellisesti, ja hän onkin tehnyt Lara Pulverin tulkitsemasta Adlerista dominatrixin.

On vähintään pettymyksellistä nähdä, että sarjan pilottijaksolla modernin rikosviihteen sääntökirjan päivittänyt Moffat sortuu muutoinkin maalaamaan jakson todella leveällä pensselillä. Ensimmäinen heikko merkki on edellä mainitun cliffhangerin halpamainen ratkaisu. Sen jälkeen mopo tuntuu karkaavan täysin käsistä. Sherlockin sosiopaattinen ylimielisyys ja tätä terävän viiltävästi tulkinnut Cumberbacth olivat todennäköisesti sarjan menestyksen kaksi lumoavaa päätekijää, ja Moffat on selkeästi tiedostanut sen. Kuin Hollywoodissa tuotetussa jatko-osassa ikään, kaavan mehukkainta osaa, eli tässä tapauksessa Sherlockin impulsiivista koheltamista ja nerokasta päättelyä, on lähdetty paisuttamaan yli kaiken tarpeen. Sherlock tuntuu operoivan vääristyneessä rinnakkaistodellisuudessa, jossa hänen oikkujaan siedetään yli kaiken kuviteltavissa olevan moraalisäännöstön ja sietokyvyn. Toki nokkelan päähenkilön seuraaminen on mehukkaan nautinnollista – onhan nerokkuus uusi seksikkyys – mutta ei kermakakustakaan kannata kerralla ahmia siivua enempää.

Onneksi jaksoa silti kuljettaa eteenpäin kuljettava todella koukuttava mysteeri, sen sivussa nähtävät viittaukset Doylen tarinoihin ovat riemastuttavia, ja jopa jakson alkupuolelle viritetty pieni murhatapaus on yksinkertaisuudessaan palkitseva – pintapuolelta hämmentävä mutta ratkaistuna juuri sellainen itsestään selvä välipala, jollaisen herra Doyle olisi voinut itse kirjoittaa. Koko jakson kattava palapeli on tosin koottuna pienoinen pettymys johtuen ehkä siitä, että edellä mainittu hyperaktiivisuus vaihtuu lopussa yllättäen hidastempoisuuteen. Ilman riittävää pohjustusta tyylinvaihdos tuntuu lyövän ilmat pihalle jaksosta, vaikkakin sen myötä siirrytään palkitsevasti puimaan avainhahmojen välistä dynamiikkaa. Lopputulos jääkin positiivisen puolelle.

Kauden toisessa jaksossa Gatiss ottaa käsittelyynsä goottikertomuksen Baskervillen koira. (The Hound of the Baskervilles). Jakso tuntuu alkavan suorastaan vaisusti ja sisältävän hahmoille epätyypillistä ja suorastaan typerää käytöstä. Onneksi juonen aukoista häiritsevimmät paikataan, kun helvetinhurttaa ympäröivät todelliset olosuhteet paljastuvat. Jutun luonteen vuoksi siitä on itse asiassa häiritsevän hankala puhua ilman arvoituksen pilaamista. Lisäksi lopussakaan kyseessä ei ole mikään edellisestä jaksosta tai tuotantokaudesta tuttu huikea akrobatiaesitys, jolloin sinänsä hyvin viritelty kertomus jää vertailutaustansa vuoksi tuntumaan hieman lattealta. Oleellista kuitenkin on se, että jakso päätyy jonnekin keskivertoa paremman esityksen seuduille. Huikean trillerin mitoista jäädään yksinkertaisesti siksi, että saman tarinan olisi voinut kertoa lyhyemmässäkin ajassa. Toisaalta kirjoittajanvaihdos tuo Sherlockin käytöksen takaisin siedettäviin mittoihin, jolloin tämän huomiointikyvystä on helppo nauttia.

Finaalin heltiämätön ja tunteikas jännitysnäytelmä kuuluu Steve Thompsonille, ja onkin todella suuri helpotus, että viime kaudella ketjun ylivoimaisesti heikointa lenkkiä edustanut Thompson ottaa kollegansa kiinni laadussa. Novellia Viimeinen ongelma (The Final Problem) muokkaava kolmosjakso tuo parrasvaloihin varjoissa pyörineen rikollisnero Moriartyn (Andrew Scott), jolla on alamaailman herruuden lisäksi vain yksi tavoite: tuhota Sherlock Holmes. Moriarty käykin monen rintaman hyökkäykseen mestarietsivää vastaan tavalla, jonka pirulliset merkitykset paljastuvat hiljalleen. Öljytyn salaman lailla sinkoilevassa juonessa riittää toki huomautettavaa, esimerkiksi Moriartyn suunnitelma vaatii häntä samaan aikaan olemaan sekä Ison-Britannian koko huomion keskipisteenä että täysin huomaamattomissa, eikä vain kolmekymppiseksi nuorennettu kaveri tunnu luontevalta alamaailman hallitsijana.

Pienet viat kuitenkin unohtuvat sen alle, että jakso on huumaava energiapaketti, jonka aikana Sherlock ja Cumberbatch todella kohtaavat vertaisensa. Scott ei aivan onnistunut vakuuttamaan aikaisempien jaksojen pikkuroolien aikana tulkintansa vahvuudesta, mutta päästessään tarinan keskiöön hän ei tehoissa säästele. Tekijöiden lähestymistapa Moriartyyn on ollut hieman uudenlainen: tehdä tästä peittelemätön psykopaatti, jolle onnistuminen on kaikki kaikessa metodeista piittaamatta. Tämä tietenkin luo vertailukohdan Sherlockin ja tämän täydellisyydenhaluisuudelle, mitä konnamaestron nuorentaminen Sherlockin kanssa samaan ikäluokkaan tukee. Pääasia on kuitenkin fantastinen Scott, joka on simppelisti pelottava ilmestys määrätietoisuudessaan ja maanisuudessaan. Näiden ainesten turvin finaalitarina saattaakin olla kauden paras jakso.

Vaikka Holmesin sosiopatiaa on viihdetarkoituksissa lyöty jopa hieman yli, uskaltaa sarja silti kehittää hahmojensa välistä suhdetta eteenpäin sen sijaan, että pysyttäisiin pelkästään tutussa ja turvallisessa. Taitava Freeman asettuu Watson-tulkintojen rintamassa jokamiesapuriksi, joka löytää Sherlockin johdattamien seikkailujen luota elämänhalunsa, mutta tämä Afganistanin sodan veteraani ei silti pysty niiden parissa asettumaan takaisin arkielämän uomiin. Samaan aikaan Holmesin apuun usein turvautuva, mutta tämän ylimielisyyden kanssa kamppaileva rikostarkastaja Lestrade (Rupert Graves) yrittää lämmitellä suhteitaan mestarisalapoliisiin. Romanttisessa mielessä samaan pyrkii patologi Molly Hooper (Louise Bradley), minkä johdosta Holmes joutuu kohtaamaan oman tunteettomuutensa ja eristyneisyytensä.

Suurin menestystarina on kuitenkin ehdottomasti Sherlcokin veli Mycroft. Kyseessä voi olla tätä näyttelevän Mark Gatissin yritys korostaa itse itseään, mutta lopputulos on niin dynaaminen, ettei roolinlaajennuksen taustamotiiveilla ole pian väliä. Jos Cumberbatch on ilmiömäinen Sherlock, on rooliinsa kuin syntynyt myös Gatiss, joka tarjoaa tälle kuivan ja byrokraattisen vastakappaleen. Hahmon kuvaus ei ehkä kuulosta jännittävältä, mutta toisaalta Gatiss puhaltaa Mycroftin sanoihin, eleisiin ja tekoihin painoarvoa, joka vastaa Sherlockin toimia ilman niistä tuttua hyperenergiaa. Hän on kruunun korkea-arvoinen palvelija, joka näkee ja kokee arkipäivän työssään Sherlockin lennokkaiden rikoksenratkaisun asettuvan kontekstiin niin, ettei hän jaksa innostua poliisien ja rosvojen yhteenotosta – mittakaavaan asetettuna kyseessä on vakavia asioita, joista aiheutuvat sotkut hänen kaiken lisäksi joutuu siivoamaan.

Uuden Sherlockin toinen tuotantokausi ei siis hieman yllättäen pysykään elossa sen varassa, että sen muokkaamat tarinat ovat kirjallisuusklassikkoja. Avainasemassa on sen sijaan aina postiviinen ja tilannetta virkistävä hahmonkehitys: kukin päähenkilöistä jatkaa ensin edelliskaudelta tutussa hengessä lähes karikatyyrimaisesti, kunnes joutuu kohtaamaan sopeutumattomuutensa kestämättömyyden. Juonten puolella käytössä oleva koko rintaman tulitus tarkoittaa valitettavia ohilaukauksia, mutta toisaalta kyllä siinä sivussa vaikka väkisin maaliinkin osuu. Irtonaiset heikot hetket pelastaakin se tekijä, että ne ovat osa huimaa kokonaisuutta, jollaista ei tv:ssä voi liikaa nähdä.

Kauden jaksot, niiden käsikirjoittajat ja ohjaajat:
2×01 A Scandal in Belgravia – Steven Moffat – Paul McGuigan
2×02 The Hounds of Baskerville – Mark Gatiss – Paul McGuigan
2×03 The Reichenbach Fall – Steve Thompson – Toby Haynes

Arvosteltu: 10.08.2012

Lisää luettavaa