Cameron Crowen Vanilla Sky on hämmentävä ja aikatasohyppelyissään jopa sekava elokuva. Sekavuuden takaa paljastuu kuitenkin upea taideteos, joka sommittelee elokuvan eri lajityyppejä kauniisti yhteen.
Tom Cruise esittää rikasta ja turhamaista lellikkipoika David Aamesta, jonka elämää eivät huolet paina. Kiiltokuvapinnan alla ei tunnu liikkuvan mitään. Kaikki sotkeentuu pahemman kerran, kun yksi nainen ei riitä Aamesille. Katalan Julianna Giannin roolia vetävä Cameron Diaz ja nätti kestohymy kasvoillaan poseeraava Penèlope Cruz joutuvat kilpailemaan kansikuvapojasta. Lopulta Cameronin osana on jäädä alakynteen taistossa, ja mustasukkaisuudessaan hän ajaa Cruisen ja itsensä sillalta alas. Aames ruhjoituu kolarissa pahasti, ja kasvottomana hän ei olekaan enää minkään arvoinen: alkaa unenomainen pohdinta elämän valinnoista. Todellisuus katoaa paikoin uniin, ja unet todellisuuden raastavuuteen. Sivussa tarjoillaan mukavia keskusteluntynkiä Aamesin ja lähipiirin välillä.
Ääniraidan ohjaaja Crowe on onnistunut valitsemaan loistavasti. Leffassa soivat mm. Radioheadin ”Everything in it’s right place”, Todd Rundgrenin ”Can we still be friends” sekä tietenkin Paul McCartneyn nimibiisi ”Vanilla Sky”. Taitaapa Cameron Diazkin laulaa luikauttaa välissä pienen pätkän. Soundtrackista ehdottomasti lisäpisteitä leffalle.
Loppuratkaisu onkin sitten uskomatonta luokkaa, loistavan musiikin ja välähdysmäisten aikahyppelyiden jälkeen tarinaan sekoittuu scifielokuvien kryotekniikkaa, ja pohdintoja kuolemattomuudesta. Tosin lopussa on turhaa selittelyä, johon Alejandro Amenabarin alkuperäisversio Abre Los Ojos (jota en ikävä kyllä ole nähnyt) ei käsittääkseni sorru.
Vanilla Sky on yhtälailla rakkaustarina, trillerinomainen sukellus ihmismielen saloihin kuin scifitarinakin. Kuolleista heräämisellä leikitellään niin tunne- kuin fyysiselläkin tasolla. Elokuva leijuu eteenpäin kuin unessa, yhdistäen painajaiset, unelmat ja viiltävän todellisuuden yhdeksi mössöksi. Yhdeksi yhteneväksi taivaaksi, Vanilla Skyksi.
