Christopher Nolan toi Batman –saagaan jotain, mitä siinä ei ollut nähty ennen. Itse asiassa hän toi saagaan jotain, joka muokkasi koko supersankarigenreä eri suuntaan. Jokainen sarjan osa oli täynnä hienoja lausahduksia ja toinen toistaan upeampia pahiksia aina variksenpelättimestä Jokeriin, joka on varmaan kaikkien aikojen hienoin pahisrooli. Siitä kiitos kuuluu Heath Ledgerille, joka kuitenkin menehtyi ennen kuin ehti näkemään palkintoa hienosta työstään. ”Yön Ritarin Paluu” siis päättää koko sarjan eikä se jätä katsojaansa täysin kylmäksi. Ei, ei ollenkaan.
”Yön ritarin” lopussa Bruce Wayne (Christian Bale) hylkää Batmanin suojellakseen Gothamia ja kertoakseen sille, että se ei tarvitse supersankaria, sillä sen asukkaat voivat olla sankareita. Hän vetäytyy siis kartanoonsa, mutta kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen Gotham tarvitsee taas todellista sankariaan. Uusi hirviö on noussut. Terroristi Bane (Tom Hardy) suunnittelee Gothamin tuhoa ja sen uutta nousua. Maanalle kätketyn armeijansa avulla hän aikoo toteuttaa sen. Kun alkaa tapahtua, Batman palaa jälleen kerran antamaan Gothamin vihollisille oikeutta. Mutta suunnitelmat eivät mene aivan kuten hän haluaisi ja hän jää Banen vangiksi, joka vie hänet kauas Gothamista, mutta piinaa häntä kuvilla Gothamin tuhosta. Mutta Batmania ei ole luotu luovuttamaan, hän aloittaa oman taistelunsa päästäkseen takaisin Gothamiin siinä missä Gothamiin jääneet taistelevat selviytyäkseen.
Uusia hahmoja liittyy runsaasti vanhojen tueksi. Anne Hathaway (Paholainen pukeutuu Pradaan, Liisa Ihmemaassa) nähdään Selinana eli Kissanaisena jo varsin alkumetreillä. Siinä missä moni on väittänyt, että hän oli huono valinta Kissanaiseksi, moni on väärässä. Hän tekee roolityönsä tarpeeksi seksikkäästi, mitä Kissanaiselta tulee odottaa ja lisäksi hän tuo uutta jo monesti käytettyyn hahmoon. Joseph Gordon-Levitt (50/50, Inception) tekee varsin loistavan roolityönsä nuorena poliisina nimeltä Blake, joka myöhemmin paljastuu henkilöksi, jonka me kaikki vähänkin Batmanin seikkailuja tuntevat tiedämme. Hänenkin roolityönsä on loistava ja voisi luullakin hänen aiemmat elokuvansa mukaan ottaen, että hän ei osaa näytellä huonosti. Marion Cotillard (Public Enemies, Inception) nähdään myös elokuvassa Mirandana, josta tulee Wayne –yhtiöiden uusi omistaja. Hänkään ei todellisuudessa ole aivan se, miltä hän vaikuttaa. Cotillard tuo roolihahmoonsa tarpeeksi lämpöä ja tarpeeksi kylmyyttä ja kobramaista oveluutta, mitä hahmolta tulee odottaakin. Vaikka uusia on paljon, vanhat hahmot eivät jää heidän jalkoihinsa. Michael Caine (Yksi silta liikaa, Inception) nähdään taas vanhana Alfredina, joka jättää elokuvan aikana Bruce Waynen monellakin koskettavalla tavalla. Hänen roolityönsä on myös onnistunut ja koko saagan ajan hän on onnistunut tuomaan hahmoon isämäisyyttä, jota se tarvitsee. Ei voi kovinkaan katsoja olla itkemättä nähdessään, miten aina niin vahva Alfred vajoaa haavoittuvaiseksi. Hänen päätöksensä eivät ole helppoja, mutta siitä huolimatta ne on tehtävä. Morgan Freeman (Rita Hayworth – Avain pakoon, Seitsemän) palaa Batmanin ase-ekspertti Lucius Foxin rooliin, mutta tällä kertaa hänelläkin on enemmän tehtävää ja hänestä paljastuu uusia puolia. Kuten aina, Morgan Freeman hoitaa oman roolinsa niin nappiin kuin hän vain pystyy. Gary Oldman (Leon, Harry Potter ja Azkabanin vanki) palaa Gordonin rooliin ja tällä kertaa hänestä onkin jo tullut Komissaari Gordon. Kuten muut näyttelijät, hänkin on vakio-onnistuja eikä hän petä tälläkään kertaa. Paluun tekee ensimmäisestä leffasta tuttu Liam Neeson (Schindlerin lista, Taken), joka nähdään taas Ra’s Al Ghulina, joka tällä kertaa saapuu synkkään tyrmään kuvajaisena puhumaan Batmanille. Pitäneepä tässä vielä mainita aiempien elokuvien Variksenpelätti eli Cillian Murphy (Inception, 28 päivää myöhemmin), joka palaa vielä kerran hulluna, mutta tällä kertaa Banen oikeudenjakajaksi.
Kuten huomata saattaa, Nolan turvautuu tuttuihin näyttelijöihin. Onhan hänen käsialaansa massiivinen sci-fi eepos ”Inception” (2010), josta moni näyttelijä tuntuu olevan tuttu. No, hän ainakin suosii kierrättämistä. Tutuista naamoista huolimatta elokuvaan on osattu koota juuri sellainen näyttelijäkaarti, jota se tarvitsee. Tuskinpa kovin moni muu olisi voinut astua Balen saappaisiin tai pukea Batmanin pukua ylleen. Näyttelijät ovat siis kunnossa ja niin ovat myös näyttelijätyöt, vaikka Tom Hardy ei kykenekään Heath Ledgerin mittoihin astumaan roolissaan. Bane ja Jokeri ovat toisistaan eroavia monellakin tavalla. Kuten tuottaja Emma Thomas sanoikin osuvasti: ”Siinä missä Jokeri pelasi psykologista peliä, Bane on puhdasta fyysistä voimaa”. Se on suuri erontekijä. Oscaria ei luultavasti yhdestäkään näyttelijäntyöstä kellekään heru, sillä vaikka ne ovatkin hyviä, tunteikkaita ja osa jopa voimakkaita, ne eivät ole aivan Akatemian tasoa. Kukaan ei nouse joukosta muiden yli.
Elokuvan juoni kulkee taitavasti ja selvästi eikä se sorru kiemurtelemaan niin kuin monien Nolanin elokuvien juonet, esimerkkinä vaikkapa juuri tuo ”Inception” tai ”Memento”. Se on siistiä ja jännittävää, mutta ei mitenkään hurjasti muusta eroavaa. Elokuvan actionkohtaukset tarjoavat sitä parasta antia, mitä supersankarimätkinnöistä voi saada irti. Ne eivät ole ylipitkiä ja niissä on selvä järki, etteivät ne ole vain jotain satunnaista turpaan vetoa satunnaisessa vessassa. Puitteet ovat hienot ja takaa-ajokohtaukset toimivat, vaikka ne jäävätkin ”Yön ritarin” uskomattoman takaa-ajokohtauksen varjoon. Elokuva ei piinaakaan psykologisesti, mitä aiemmassa osassa saattoi tapahtua, kun Jokeri asetti veitsen jonkun suulle ja taustalla kuului piinaava ininä, joka voimistui hetki hetkeltä. Ei, tarina on suora eikä suurempaan ole aikaa. Mutta elokuvassa on selvästi enemmän draamaa, enemmän tunnetta kuin sen edeltäjässä. Nyt Rachelkin on kuollut ja Bruce saa tietää, että vaikka hän olisikin hyljännyt naamionsa, Rachel olisi valinnut Harvey Dentin. Jännitettä on nähtävillä myös mestarin ja palvelijan välillä, kun Alfredin ja Bruce Waynen tiet eroavat elokuvan alkupuolella. Taitavasti laadittu juoni paljastaa itsensä kokonaan vasta elokuvan viimehetkillä eikä elokuvan alusta pysty kokonaan päättelemään, miten elokuvassa tuleekin käymään ja mitkä on minkäkin hahmon oikeat suhteet eri asioihin. Ei. Ne selvitetään vasta lopussa. Siksi elokuvan taso nouseekin huimasti. Lopputulos paljastuu lopussa ja erittäin yllättävällä tavalla, mitä sen kuuluisi olla monissa muissakin elokuvissa. Kaikenlisäksi elokuva on visuaalisestikin hieno eikä yhtä synkkä kuin edeltäjänsä, joten sitä katsoessa silmä ei väsy helposti. Ja sen erikoistehosteetkin ovat huiman hienoja. Nolan tunnetaan myös siitä, että hän haluaa monesti tehdä elokuvansa mahdollisimman aidoiksi. Siihen kiinnitettiin jo huomiota ”Batman Beginsin” aikana. Aidolta tämä myös näyttää.
Jos on todellinen elokuvasarjan fani, ei voi olla liikuttumatta, kun Batman vetää naamionsa päälle ja kun hänen merkkinsä nousee taas pimeyden keskelle taivaalle tuomaan ihmisille uutta toivoa. Vaikka kaikki tosin luulevat, että petollisen Harvey Dentin murha on Batmanin harteilla, että tämä oli kuolemaansa saakka hyvä mies. Kun Batman hyppää uusien lelujensa kyytiin, päästään elokuvan ytimeen. Sillä on selvä tarkoitus viihdyttää ja siinä se onnistuu täydellisesti. Kenties se yrittää sanoakin jotain. Mutta mikä voidaan lukea sen sanomaksi? Sen teemoja ovat selvästi sankaruus sen monissa muodoissa. Tavallinenkin ihminen voi olla sankari. Toki teemaa ja sanomaa voi tulkita toisillakin tavoilla, mutta jos sitä lähtee metsästämään, voi jäädä monesta paitsi. Elokuva ei petä katsojaansa vaan palkitsee neljän vuoden odotuksen. Viimeinen episodi huipentuu ja saattaa Yön ritari –saagan esirippunsa taakse. Ehkä joku odotti enempää ja pettyi. Mutta todellisuudessa sarjan faneja se ei petä vaan on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista elokuvista ja elokuvatapaus filmihistoriassa, jota kannatti odottaa, vaikka se ei edellisosaansa voitakaan.
