Tässä tämä nyt sitten on, nimittäin traagisen Sadao Yamanakan legendaarinen viimeinen ohjaustyö ja samalla kaikkein vaikein kirjoittaa kokonaista arvostelua. Suunnittelinkin väsääväni tämän pahuksen jo eilen, mutta päätinkin nukkua suosiolla yön yli. Koska kaikki oleellinen ohjaajan elämästä ja vaikutuksesta myöhempään japanilaiseen elokuvaan lieneekin jo sanottu pariinkin otteesseen, en vaivaa lukijaa toistelemalla samaa enää uudestaan. Humanity and Paper Balloons lienee kuitenkin nykyisin tekijänsä kansainvälisesti tunnetuimpia teoksia ja tapaakin yleensä menestyä erinomaisesti kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpia samuraielokuvia listatessa, omasta mielestäni myös ihan hyvästä syystä.
Yamanakan tuotannosta on säilynyt meidän päiviimme hyvin rajallisesti minkäänlaista kattavampaa tietoa, mutta kertoman mukaan mies olisi ollut melkoinen seppä perinteisten samuraileffojen ja historiallisten draamojen parissa. Näistä Humanity and Paper Balloons lienee ollut jo omana aikanaan erityisen voimakkaan huomiota herättävän synkkä ja pessimistinen esitys, sillä Yamanaka menetti viimeistään tämän johdosta merkittävän kansallisen taiteilijan suojatun statuksensa ja päätyi rintamalle likaisimpiin ja vaarallisimpiin kolkkiin, lopulta kuollen vain 28-vuotaana punatautiin japanilaisessa kenttäsairaalassa vuotta myöhemmin. Vielä tänä päivänäkään ei tunnu olevan täyttä selvyyttä montako elokuvaa Yamanaka lopulta ohjasi, vaan luku heittelee lähteestä riippuen 23:n ja 27:n välillä.
Humanity and Paper Balloonsin tarina käynnistyykin hyvin kuvaavasti 1700-luvun japanilaisen slummin asukkaiden löytäessä paikallisen samurain hirttäytyneenä kotoaan. Perinteisesti samurait surmaisivat itsensä oman miekkansa kautta, onhan miekka tunnetusti yhteiskunnallisen aseman tunnuksena samuraille arvokkain esine koko maailmassa. Tällä epätoivoisella ja köyhällä miehellä ei enää sellaista ollut, vaan tämä oli päätynyt teettämään itselleen puiset kopiot, joilla ei pystyisi surmaamaan edes itseään.
Varsinainen tarina kertoo paperipalloja tekevän vaimonsa kanssa samaisessa slummissä elävästä roninista, joka elättää muiden paikallisten tavoin itsensä varsin epämääräisin keinoin. Monenmoiset inhimilliset paheet ja uhkapeli, tuo japanilaisen yhteskunnan suurin ja vihatuin synti kukoistavat valtoimenaan ja ihmishenki on halpaa. Erään kerran ronin osallistuu paikallisen parturin juoneen kidnapata rikkaan kauppiaan tytär ja kiristää tästä tuntuvat lunnaat, mutta kaikki ei menekään lopulta putkeen…
Yamanakan joutsenlaulua katsoessa ei voinut välttää mielessään vertaamasta sitä suoraan Yasujiro Ozun ja Kenji Mizoguchin kaltaisten tekijämiesten vastaaviin töihin. Ensimmäisen tavoin Yamanakin on tässä lähtenyt pelkistämään ilmaisuaan huomattavasti, eikä liikkuvia kameroita tai ihmeellisiä leikkauksia nähdä tällä kertaa lähes ollenkaan. Lopputulos on kuitenkin täysin päinvastaista kuin Ozu-leffat keskimäärin, vähän kuin Mizoguchin lohduttomammat ja surumielisemmät ohjaustyöt tulevilta vuosilta, mutta ilman tämän virtuoosimaista pitkien otosten tyyliä. Yamanakan kerronta on kuitenkin jälleen niin tekijänsä näköistä ja kuuloista, että mies käynee jo jonkinlaisesta varhaisesta auteuristakin.
En oikeastaan keksi Humanity and Paper Balloonsista mitään erityistä nipottamista vähän hidasta tempoa ja erityisen kulttuuritietouden tarvetta lukuun ottamatta. Positiivisia puolia taas keksisi vaikka kuinka, alkaen vaikka upeasta pimeässä vesisateessa nähtävästä kidnappauskohtauksesta, joka yksistään lukeutuu tekijänsä säilyneen tuotannon upeimpiin. Ylipäänsä Yamanakan poikkeuksellinen kyky herättää realististen ihmisyksilöiden asuttama keinotekoinen maailmansa eloon on niin taidokasta jälkeä, ettei näkemäänsä missään kohtaa lavasteiksi ja näyttelijöiksi meinaisi uskoakaan. 30-luvulla tehdyksi historialliseksi elokuvaksi kyseessä on valtaisa kehu.
Tähän päättyykin lyhyehkö taipaleeni idän traagisesti ennen aikojaan luotamme poistuneen ihmepojan meidän päiviimme asti säilyneen filmografian parissa. Huumoriton ja iloton Humanity of Paper Balloons ei ehkä yllä Yamanakan leffoista aivan [movie]Tange Sazen[/movie]n nerouden tasolle, mutta se pääsee kuitenkin hyvin lähelle. Kaikkien aikojen parhaista japanilaisista elokuvista puhuttaessa tämäkään tuskin aivan terävimpään kärkeen nousee, mutta vuosikymmenen kautta maailman tasokkaimpien eläväin kuvien joukkoon sitten sitäkin helpommin yhdessä Ozun ja Mizoguchin saman ajan timanttisimpien merkkiteosten kanssa.
