X-Men tuli suurella kohinalla viime vuonna teattereihin. Samalla heräteltiin sarjisfriikkejä ihmettelemään vastaako henkiin herätetty Wolverine-hahmo kuvitettua tyyppiä. Omalta kohdalta ko. sarjis ei ole tuttu ja tämän genren leffatkaan eivät kuulu suosikkeihin. Asennevammavalmiudet olivat siis olemassa, mutta näin toisella katsomiskerralla X-Men kuitenkin kolahti.
Juttu lähtee niinkin kaukaa kuin vuodesta 1944 Aatun järjestämältä leiriltä. Natsien retuuttama nuorukainen vääntää tahdonvoimallaan keskitysleirin rauta-aidan sohjoksi. Poika osoittautuu juutalaisen lisäksi mutantiksi. Samainen poju valjastaa ihmekykynsä myöhemmin kostotouhuihin tavallisia taattoja vastaan. Tarvitaan siis vastaavia voimia omaavia yksilöitä taistelemaan tätä Aatun pilaamaa pahista vastaan. Ja siihen on käytössä leegio hyviä mutantteja erillaisine kykyineen. Niiden joukossa Wolverine (Sorry sarjishemmot, mutta nimihän kuulostaa lähinnä öljymerkiltä).
X-Men on digigurujen ja erikoistehosteukkojen juhlaa. Ja täytyy sanoa että näyttävää kamaa on kasattu filmiin. Joukossa on muutamia visuaalisesti todella näyttäviä kuvia. Pää vaan tahtoo turtua kun koko juttu perustuu tehosteisiin, mutta uudelleen katsottuna leffasta pystyi jo erottamaan yksittäisiä otoksia joista olisi vaikka taideteokseksi seinälle.
Leffan juonessa on sekotettu olemassa olevaa ja örkkitouhua. Itse asiassa juuri faktaosio on ainoa mikä hommassa tökkii. Aina pitää se jenkkipaatos saada tungettua mukaan senaattoreineen ja vapaudenpatsaineen. Parempi olisi ollut pysyä valitulla tiellä eli epätodellisen örkkitouhun keskellä.
Leffan näyttelijät on kasattu ennakkoluulottomasti. Oli vanhaa Bond-vastamimmiä, Star Trek-kaljua ja Pianosta tuttua Anna Paquinia. Hugh Jackman oli uusi tuttavuus. Nytteminhän ukkeli on valkokankaalla ”Teoria miehistä” -komediassa. Suorituksista sinänsä on turha mainita mitään, koska tämän tyyppisissä leffoissa tahtoo luonteet jäädä kumipukujen ja tehosteiden varjoon.
Nyt vain odotellaan jatko-osaa. Ihme jos tarina ei saa jatkoa leffankin muodossa.
