Vuonna 1976 nuori Sylvester Stallone toi kankaalle sittemmin käsitteeksi muodostuneen kulttihahmon, nyrkkeilijä Rocky Balboan, jolla oli kova pää ja suuri sydän. Slyn itsensä kynäilemään luuserista sankariksi –tarinaan rakastuttiin niin lahden sillä kuin tälläkin puolella, ja ensimmäinen Rocky-elokuva oli menestys niin yleisön kuin kriitikoidenkin keskuudessa. Filmi palkittiin parilla Oscarilla ja Stallonesta tuli kuuluisa yhdessä yössä. Hassulla tavalla Sylvesterin luoman fiktiivisen hahmon fiktiivinen tarina vertautui hänen omaan elämäänsä. Ei mennyt pitkääkään aikaa, kunnes Sly lähti tielle, jolta ei ollut paluuta, ja alkoi puuhastelemaan filmeilleen jatko-osia. Kuten tunnettua Rockykin sai osansa, valitettavasti.
Rocky –leffat, tai oikeastaan kaksi ensimmäistä osaa, ovat minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeitä teoksia. Kun muut kakarat aikanaan kelasivat Tähtien sota-kasettinsa puhki, minä tuijotin silmät suurina John Waynen länkkäreitä, mitä tahansa Clint Eastwoodin pläjäyksiä ja Rockya. Koko his whole life was a million-to-one shot –konsepti teki silloin polvenkorkuiseen kaveriin kovan vaikutuksen, ja tietyt arvot, jotka Rocky toi, ovat niistä päivistä lähtien säilyneet meikäläisen elämässä aika korkealle arvostettuina piirteinä, mainittakoon esim. terveellinen itsepäisyys, itsekunnioitus ja järkähtämätön itseluottamus. Halutessaan ihminen pystyy aika paljoon.
Vaikka silloin, kun minä saagaan tutustuin, viideskin osa oli jo useamman vuoden vanha teos ja sarjan huono maine oli minullakin hyvin tiedossa, olivat jatko-osat lopulta suuria pettymyksiä (kakkosta lukuun ottamatta) ja varsinkin susihirveää viidettä pätkää teki jo ihan pahaa katsoa. Rockymaiseen tyyliin uskoin kuitenkin salassa siihen, että pohjalta voi nousta, ja toivoin sisimmässäni pitkään, että Stallone tarttuisi aiheeseen vielä kerran ja pelastaisi sekä oman maineensa ja parhaan luomuksensa. Kun nyt vihdoin vuosien odotuksen jälkeen astelin ensi-iltapäivänä teatteriin katsomaan lapsuuteni sankarin _viimeistä_ tulemista, fiilikset olivat hemmetin ristiriitaiset. Kyseessä oli periaatteessa kaikki tai ei mitään.
Ja Stallone ottaa kaiken! Rocky Balboa on täydellinen viihde-elokuva. Se on vanhanaikainen, hidastempoinen ja hyvälle tarinalle sekä hyville näyttelijöille (+ Stallonelle) pohjaava haikea draama, joka onnistuu hienosti vangitsemaan alkuperäisen elokuvan tunnelman ja tekemään sille oikeutta ja kunniaa pitämällä perinteitä yllä (Bill Contin upea musiikki, treenimontaasi…) ja esittämällä monia hauskoja, pieniä yksityiskohtia (muistatteko vielä Spider Ricon? Entä rääväsuisen pikku-Marien?). Rocky on yhä hölmö, mutta hyväsydäminen ja vähään tyytyväinen. Jopa heikkotasoisia kolmos –ja nelososia kannatteli hieman se, että Rocky on kuin vanha ystävä, jota on aina mukava katsoa, ja hyvässä leffassa miestä on vielä mukavampi katsoa. Elämä on kohdellut kovasti, ja vaikka aina välillä päähän ottaakin, Rocky ei kanna kaunaa kenellekään. Välillä on hyvä saada turpiinsakin, katkeroitumisesta ei ole mitään hyötyä. Kunpa elämään osaisi itsekin aina suhtautua yhtä maltillisesti.
Ykkösen ja kuutosen välillä on nähty ja kuultu kaikenlaista. Vastustajat ovat kasvaneet sekä pituutta että leveyttä ja muuttuneet rumemmiksi ja rumemmiksi osa osalta, musiikkikin on aina seurannut aikaansa ja loppumatseissa on menty jatkuvasti lähemmäksi sotia kuin nyrkkeilyotteluita. Rocky on ottanut osaa kylmään sotaan ja käynyt katutappeluitakin, mutta nyt ollaan jälleen palattu juurille ja tukevasti maanpinnalle. Ensimmäistä kertaa koko sarjan aikana vastustajaa ei esitetä niinkään pahiksena, vaan hahmolle luodaan taustoja, tunteita (muutakin kuin silmitöntä vihaa) ja motiiveja. Ja äijä jopa näyttääkin ihmiseltä. Taustalla pauhaavat alkuperäisestä filmistä tutut Bill Contin musiikit (soundtrackille täydet pisteet), ja lopun 10-eräinen on pirullisen jännittävä ja intensiivinen, hyvin kuvattu sekä leikattu toimintajakso ja mahtava päätös erinomaiselle elokuvalle.
Kaiken kaikkiaan on todettava, että vaikka Rocky Balboa ei suinkaan ole mikään elämää suurempi teos, se on silti hyvä elokuva (tyylilaji on lähinnä hidastempoinen draama, mutta siitä huolimatta Sly lyö samalla luun kurkkuun vuosituhannen alun äärisurkealle actionroskalle ja näyttää, ettei hyvää toimintaa tehdessä tarvitse välttämättä kuin yhden, kovan nyrkkitappelun) ja lopettaa Rockyn tarinan ehdottoman kunniakkaasti, paremmin, kuin oikeastaan olisi kukaan uskaltanut toivoakaan. Vilpitön kiitos Stallonelle. You really did it.
