Jos Suicide Squad keskittyisi supersankarien ympärille, se veisi vaivatta X-Men: Apocalypselta kyseenalaisen kunnian vuoden surkeimpana lajityypin elokuvana. Laiha lohtu on herkullinen ylösalaisin käännetty asetelma, josta olisi pitänyt saada valtavan paljon enemmän irti. Kokonaisuutena elokuvasta huokuu vaikutelma, kuin sen tuotannossa olisi ollut jotain pahasti vialla.
Joukko toinen toistaan sekopäisempiä erikoiskyvyillä ja supervoimilla varustettuja rikollisia aiotaan koota valtion valtuuttamaksi taisteluosastoksi. Aloitteen tehnyt tiedustelu-upseeri Amanda Waller (Viola Davis) perustelee ryhmän tarvetta ylemmilleen vetoamalla siihen, että Superman (joka muuten kuoli taistellessaan ihmiskunnan puolesta) olisi voinut olla uhka, ja että myös joku häntä seuraava saattaa sellaiseksi muodostua. Tahtonsa Waller saa läpi demostroimalla erään marionettinsa edellytyksiä tehdä täydellisen moraalittomia asioita. Tarinan pääpahis löytyy lopulta omista riveistä, joten Wallerin hahmo ampuu paitsi tarinan lähtölaukauksen ohi maalin, myös itseään jalkaan.
Tästä eteenpäin aina loppumetreille saakka itsemurharyhmän toilailuja saa seurata kämmen poskella. David Ayer on ryhtynyt kantamaan polttopuita elokuvan omaan rovioon jo käsikirjoitusvaiheessa. Juoni on palasina ja sisältää ammottavia aukkoja kuin joukko orrella roikkuvia reikäleipiä. Nokkelaksi tarkoitetuilla sutkautuksilla yritetään kömpelösti lypsää katsojista hörähdyksiä, mutta todellisuudessa syntyy vain vaikutelma siitä, kuin ensimmäiset ehdotetut ideat olisivat menneet kaikessa sumeilematta läpi. Tekijöiden tyhjän päällä lepäävää itseluottamusta korostava huono huumori on kuin hiipuva varjo Deadpoolin taidokkaasta itseironiasta, jolla rohtuneetkin huulet saatiin aiheuttamaan naurunpyrskähdyksiä.
Metsään menee myös Ayerin ylimalkainen ohjaus, joka keskittyy epäolennaisuuksiin ja saa varsin monipuolisen hahmogallerian muistuttamaan pahvikuvien rivistöä. Totaalisen epäonnistunut leikkaus vain korostaa samaa ongelmaa. Muovisena koristeena kakun päällä on elokuvan visuaalinen toteutus joka tuo värikylläisessä teennäisyydessään mieleen Joel Schumacherin lapselliset Batman-räpellykset. Alhaisen ikärajan vuoksi mihinkään ei mennä tarpeeksi syvälle ja lopputulos muistuttaa epäuskottavuudessaan lähinnä huonoa videopeliä, jossa seitinohuet henkilöhahmot ryntäilevät päätä pahkaa jonkin juonen tapaisen perässä niitaten kaiken liikkuvan kylmäksi. Päähenkilöille ei silti käy kuinkaan ellei käsikirjoitus niin vaadi. Erityisen naurettava torso on Adam Beachin esittämä Slipknot.
Parasta hupia elokuvassa onkin lopulta sen päättömien ratkaisujen bongaaminen. Päähenkilöiden on tarkoitus edustaa salaista osastoa, mutta heidät varustetaan katsojan mieliksi pilailupuodin konkurssipesästä repäistyllä kuorma-autolastillisella mahdollisimman huomiota herättävää rekvisiittaa. Toisaalta suurten ja vaikeasti hallittavien joukkokohtausten välttämiseksi kuvissa ei juurikaan näy sivullisia, joiden katseilta piiloutumisesta tarvitsisi kantaa huolta. Surkuhupaisan kokonaisuuden kruunaavat efektit, jotka saavat loppukohtauksen muistuttamaan alkuperäisiä Ghostbusters-elokuvia aivan väärällä tavalla.
Eräs Suicide Squadin erottuvimpia piirteitä on sen musiikillinen tarjonta, joka koostuu erittäin kovan luokan nimistä. Mukana menossa ovat muiden muassa Mark Ronson, Eminem, Creedence Clearwater Revival sekä The Rolling Stones. Sattuvat biisivalinnat jopa aluksi huvittavat, mutta elokuvan mittaan niiden jatkuva leikittely alkaa ärsyttää ja muodostuu lopulta vain osaksi tyhjänpäiväistä kikkailua, joka korostaa puutteita tärkeämmillä osa-alueilla.
Roolisuoritusten osalta elokuvaa kannattelee tyystin Will Smithin yllättävän humoristinen versio tavallisesti kylmän laskelmoivasta Deadshotista. Toinen onnistunut tulkinta on Harley Quinn, jonka osaan lahjakas ja viekkaalla tavalla kaunis Margot Robbie on yksinkertaisesti täydellinen. Nämä kaksi ovat myös ainoat hahmot, joiden välille ehtii syntyä jonkinlaista aitoa kemiaa. Jos itsepintaisessa huhussa siitä, että Smith valitsi tämän elokuvan Independence Dayn jatko-osan sijaan on mitään perää, ei ratkaisulle voi kuin puistella myötähäpeästä päätään.
Suurin harmin aihe itse elokuvan epäonnistumisen ohella on Jared Leton etukäteen hehkutettu Jokeri. Ulkoisesti se pääsee ehkä lähimmäs hahmon arkkityyppiä, mutta siihen ylistyksen aiheet sitten jäävätkin. Leton kerrotaan pysyneen kuvauksissa tauotta roolissaan, mutta ainakin valkokankaalla nähdään lähinnä metodinäyttelemisen imitointia. Kuten jo elokuvan traileri paljasti, Leto tiedostaa selvästi kameroiden läsnäolon ja suorituksesta näkyy läpi näytteleminen ja epätoivoinen yrittäminen. Tämä on osin ymmärrettävää, kun muistellaan hahmon historiallisia tulkintoja. Vaikka esimerkiksi Heath Ledgerin roolisuoritus oli paljon versioidumpi kuin Leton, oli hän kuitenkin tuo versio koko olemuksellaan ja vieläpä vaivattomalta vaikuttavalla tavalla. Leton sijaan parempi vaihtoehto olisi voinut olla vaikkapa Robbien esittämä naispuolinen konna, jossa olisi yhdistetty Jokerin ja Harley Quinnin muutoinkin toisiaan muistuttavia piirteitä.
Etukäteen mainostettiin myös Ben Affleckin edelleen esittämän Batmanin pikaista visiittiä, jonka olisi vastustajien näkökulmasta kuvattuna määrä muodostua pelottavimmaksi kuvaukseksi viittaritarin elokuvataipaleella toistaiseksi. Pikaisesta piipahduksestaan huolimatta Affleck tekee jälleen vakuuttavaa työtä, mutta yhtään aiempaa pelottavampi viittaritari ei ole.
DC-universumin kompastellen käynnistynyt luomistyö antoi jo odottaa Suicide Squadista jonkinlaista Foxin Deadpoolin ja Marvelin Ant-Manin kaltaista villiä korttia. Se on kuitenkin samanlainen sekasikiö kuin siihen löyhästi kytkeytyvä Batman v Superman. Tuoreen tulokkaan ansioksi on mainittava sen yritys ottaa itsensä hieman vähemmän vakavasti, mutta Marvelin tuotoksia lapsellisina pitävät joutuvat kyllä samalla nielemään katkeraa kalkkia.
Jos klisee on kuin mauttomaksi jauhettu purkka, on Suicide Squad kuin niistä koostuva töin ja tuskin kasassa pysyvä möykky. Elokuvaa siedettävänä kokemuksena pitääkseen täytyy olla joko todella kovan luokan DC-fani tai omistaa hyvin alhaiset laatukriteerit nykypäivän toimintaelokuvalle. Suhteutettuna markkinointimylläkkäänsä ja aikaansaamaansa ennakkohypetykseen se on eräs vuoden pahimmista pannukakuista.
