Noniin, nyt on taas hampaissa sellainen filmi, jollaista en uskonut koskaan näkeväni. Jos joku ei vielä tiedä, edustaa Hobo With A Shotgun samaa konseptia kuin Robert Rodriguezin kulttimaineeseen noussut Machete, eli filkka pohjaa Tarantinon ja Rodriguezin Grindhouse-projektia varten kuvattuihin feikkitrailereihin. Valmis Grindhouse-eepos (joka koostui kahdesta leffasta, Tarantinon Death Proofista ja Rodriguezin Planet Terrorista) oli lopulta melko vaisu ja suurta yleisöä sopuisasti kalastellut turhake. Tähtinäyttelijät irrottivat homman halpiskontekstista turhan selkeästi, ja halpa roskaisuus oli lopulta todella päälleliimattua. Mikään ei vaikuttanut oikeasti siltä, että nyt katsellaan jälleen aitoa video nasties-eksploitaatiota suoraan 70 -ja 80-lukujen taitteesta, vaan homma näytti juuri siltä, mitä se oli; tehdään ison budjetin leffa, jolla olisi potentiaalia yltää samalle camp-asteelle kuin esikuvillaan, mutta joka ei lopulta uskalla kasvaa oikeisiin mittasuhteisiin. Koko pannukakun piristävintä antia tarjosivatkin lopulta feikkitrailerit, jotka lyhyen kestonsa puitteissa kehtasivat tarjota ilahduttavan uskaliasta meininkiä ja joista ei koskaan ollut tarkoitus tulla oikeita elokuvia.
Mikään yllätys se tuskin kellekään oli, että noista trailereista parhaat muovattiinkin lopulta kokopitkiksi pläjäyksiksi. Ensin tuli Rodriguezin itsensä filmaama Machete, jolta iso studio loppupeleissä katkoi pallit, mutta joka silti sisälsi jo huomattavasti viihdyttävämpää mätkettä kuin alkuperäinen Grindhouse-paketti. Sitä seurasi Hobo With A Shotgun, joka trailerinakin oli meikäläisen suosikki, ja jolla ei enää ole mitään tekemistä Rodriguezin, tai Tarantinon kanssa. Ja hyvä niin.
Tästä leffasta on oikeasti vaikea kirjoittaa. En tiedä, miten voisin tarpeeksi alleviivata sitä, että nyt ei enää puhuta samankaltaisesta ylöspäinkatsomisesta, jota Grindhouse, Machete ja jopa (jossain määrin) uusin Rambo harrastivat. Nyt ei enää kumarrella kuvia ja tehdä samankaltaista leffaa, kuin ennen muinoin. Mikään Hobossa ei erota sitä esikuvistaan. Tekijät ovat onnistuneet mahdottomassa, käärineet hihansa, kavunneet alas Hollywoodin norsunluutornista ja palanneet juurille. Hobo ei säästele eikä peruuttele. Tuho ja teurastus alkaa heti alkutekstien jälkeen, ja vittu että lähtee lapasesta. Käsityönä duunatut gore-efektit, kamala dialogi ja roskainen kuva hallitsevat ruutua puolitoista tiimaa. ”Arvovaltainen raati” (minä ja isäni, joka vuosikymmen sitten tutustutti minut Charles Bronsonin, Chuck Norriksen, Steven Seagalin ja kumppaneiden ihmeelliseen maailmaan) nyökytteli päitään hyväksyvästi kun pikkupoikia jahtaava joulupukki sai maistaa hauliannosta, ja lähes pyyhki liikutuksen kyyneleitä poskilta siinä vaiheessa, kun puoliksi irtisahattu pää kiinnitettiin paikalleen jeesusteipillä.
Hobossa mikään ei todellakaan ole pyhää. Koulubussillinen pikkulapsia pyyhkäistään olemattomiin liekinheittimellä, ja teinit käyttävät viikkorahansa kokaiiniin. Moraalittomuutta ja vääryyttä pumppuhaulikolla vastustavalle spurgulle raaminsa on antanut itse Rutger Hauer, kymmenien pahis -ja antisankariroolien erikoismies, joka todellakin näyttää ja kuulostaa siltä, että elämä on koitellut kerran jos toisenkin. Musiikki on juuri sellaista takaa-ajofunktuuttausta ja kaaoottista kasariräpellystä mitä sen kuuluukin olla, ja valkoiset sprigit eivät likaannu verisateessakaan. Leffassa ei näy kännyköitä, mp3-soittimia, navigaattoreita tai muita härpäkkeitä, jotka sitoisivat sen aikaansa, eikä CGI:tä ole käytetty. Ellei kaikille tutun Rutgerin naamassa olisi noin montaa vuosirengasta, katsojaa kuin katsojaa fuulattaisiin uskomaan, että tämä pätkä on oikeasti vuodelta 1985.
Siinä, missä Grindhouse -leffat (53 000 000 dollarin budjetti) ja Machete (10.5 milliä) olivat B-leffoiksi naamioituja A-listan leffoja, Hobo With A Shotgun on kolmen miljoonan dollarin budjetillaan oikeasti pieni B-tuotanto. Se on myös sen suurin vahvuus matkalla kulttiklassikoksi, mutta samalla syy, miksi kaikki eivät Hobosta tule pitämään. On selvää, että aina löytyy ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi kukaan haluaa tahallaan tehdä elokuvan, jossa on huono tarina, paskaa dialogia, sadistista ja perustelematonta, mässäilevää väkivaltaa, kaksinaamaista patsastelumoralismia ja (suurimmaksi osaksi) surkeat näyttelijät. Eikä heitä voi syyttää. Koko hommalta putoaisi pohja pois, ellei internet täyttyisi kaikenmaailman känisijöistä, jotka marisevat sitä, miten tällainen kauhistus on pelkkä kalpea varjo Quentin Tarantinon originellista visuaalisesta runoudesta. Hobo With A Shotgun ei ole hyvä elokuva, mutta näin eksploitaatio -ja paska-actionfanin näkökulmasta se on selkeästi nautittavin ja aidoin kumarrus muutaman vuosikymmenen takaisille esikuvilleen, olemalla itse nimenomaan samanlainen, alusta loppuun.
