Michael Sullivan (Tom Hanks palkkamurhaajan roolissa!) on irlantilaisen mafian työjuhta joka tekee kaiken mitä ankara mutta moraalintajun omaava kummisetä John Rooney(erinomainen Paul Newman) vaatii, eli useimmiten ottaa epätoivottuja ihmisiä hengiltä. Valitettavasti eräänä kohtalokkaana iltana Michaelin poika Michael jr. (Tyler Hoechlin) hiipii mukaan isänsä työkeikalle ja siellä hänelle pikku hiljaa paljastuu pahimman kautta ettei isi olekaan töissä vakuutusvirkailijana. Kummisedän kauhean ilkeä lurjuspoika haluaa päästä Sullivanin perheestä kertaheitolla eroon ja alkaa pakomatka kohti kadotusta, jonka osanottajista ei kukaan pääse taivaaseen…
Sam Mendes nauttii jonkinsortin kulttimainetta Hollykylässä, hänen teoksiaan pidetään jotenkin uniikkeina ja tavanomaisesta kaanonista eroavana. Matkalla Perditioniin lupaa aika paljon mutta ei ihan lunasta suuria odotuksia. Periaatteessa kaikki on kunnossa: käsikirjoitus on kliseinen ja ylisentimentaalinen mutta onnistuu jossain varsinkin loppupuolella jopa hieman koskettamaan, ulkoisesti elokuva on huippuluokkaa pitkine kamera-ajoineen ja Hollywood-musiikkeineen ja näyttelijöissäkään ei ole pahemmin valittamista (Tom Hanksia lukuunottamatta, mies on jälleen täysin väärässä elokuvassa ja ei OIKEIN sovi palkkamurhaajan rooliin), varsinkin vanha kettu Paul Newman vetää vallan mainiota settiä vanhan ja epätoivoisen mafiapomon roolissa.
Perditionista kuitenkin puuttuu kaikkein olennaisin: sisältö. Käsikirjoituksessa ei ole mitään omaperäistä saati mitään mitä ei olisi jo nähty tuhattasataa kertaa ja aivan liian suuri osa elokuvasta on vallan joutavaa lätinää joka on tarkoitettu ilmeisesti pehmentämään filmin suht avointa väkivaltaa naiskatsojien silmissä. Elokuva ei myöskään onnistu saamaan kosketuspintaa katsojaan juuri mitenkään vasta kun loppumetreillä ja pläjäys tuntuu kovin muoviselta. On vähän samanlainen olo kun katselisi Linnanmäkeä pleksilasin takaa: ihan mukavaa ajanvietettähän se on, mutta väistämättä on hiukan haikeahko ja tympeä fiilis, kun ei itse pääse ottamaan osaa lystinpitoon.
Valitettavasti Road to Perdition putoaa väistämättä keskitasoon eikä edes erityisen hyvään sellaiseen. Elokuva hukkaa mahdollisuutensa kunnianhimoisena gangsteritarinana ja latistuu pelkäksi makeaksi Hollyhumpaksi. Hameväki voi ehkä saada jonkin sortin kiksejä pääosien komeista uroista sekä ah niin yli-imelästä tarinasta. Muille suosittelen enemmin tarttumaan alkuperäiseen Collinsin ja Raynerin upeaan Road to Perdition-sarjakuvaromaaniin, joka hakkaa elokuvaversion 10-0.
