Ajatus elokuvasta, jossa toiminta jatkuisi mahdollisimman keskeytyksettä alusta loppuun, on abstraktilla tavalla viehättävä. Juokse Lola juokse on taiteellinen versio aiheesta, jokin Speed puolestaan hollywoodilainen.
Ja nyt meillä on Mad Max: Fury Road, monien kehuma. Alun toimintajakso on kuitenkin surkea. Kuvat ja alkutekstit on käsitelty digiefektein tukkoon, ja ryöstöviljelty (esim. 28 viikkoa myöhemmin) nykyefekti – mikä lie tekniseltä nimeltään – tekee liikkeestä samannäköistä kuin liian nopeasti pyörivässä, nykivässä mykkäelokuvassa.
Tämän jälkeen alkaa näyttää paremmalta, sillä kuvakerronta avartuu hieman – mutta vain suhteessa johdantoon. ”Draamakohtaus” maailmanlopun heimon parissa on mahtipontisen jyräävä, ja lyhyttä kohtausta seuraa pitkä, vielä jyräävämpi takaa-ajo. Ensimmäisten Mad Maxien taitavasti rytmitetystä kerronnasta ei ole jäljellä mitään: jos niiden kuvat oli leikattu ja sommiteltu parhaimmillaan rockmaisen dynaamisesti, niin tässä rytminä on äärimetallin turruttava ompelukonemaisuus, sommitteluperiaatteena jatkuva päällekäyminen.
Asiaan liittyy se, että toiminta on pikemminkin sekavaa kuin mukaansatempaavaa ja käy nopeasti rasittavaksi. Vaikken toimintaelokuvia juuri katsokaan, käsitykseni on, että kyse on yleisestä trendistä, joka johtuu pyrkimyksestä aina vain suurempaan vauhtiin. Olisi kuitenkin elokuvan kiinnostavuudelle eduksi, jos ehtisi tajuta, mitä toimintakohtauksissa tapahtuu. Nyt huippuunsa kiihdytetystä rytmistä seuraa tasapaksu, puolikäsittämätön kuvavilinä. Sitä voi sanoa myös huonoksi ohjaukseksi.
Tällä kaavalla Fury Road sitten eteneekin: tukkoon ahdetuin toimintakohtauksin, joita erottavat lyhyet, digiefektein vieraannutetut ”rauhalliset” jaksot. Myyttiset, apokalyptiset ja humoristiset tunnelmat, jotka höystivät vauhdinpitoa varsinkin Asfalttisoturissa, ovat enimmäkseen kadoksissa. Oma hupinsa on kuitenkin siinä, että miespahikset ovat kuin taantuneita metallifaneja ja Max itse lähinnä örähtelevä, persoonaton apina. Jälkimmäisen piirteen tarkoituksellisuus on epävarmaa, mutta on oireellista, että Maxin kasvot näytetään kunnolla vasta puolen tunnin kaahotuksen jälkeen. Naispäähenkilön, Furiosan, osuutta painotetaan tietoisesti, mutta niin köyhin vertailukohdin, ettei Charlize Theronin tarvitse kuin vähän siristellä silmiään luodakseen ”vahvan”, kenties jopa ”feministisen” sankarihahmon – ostaa väitteen sitten kuka ostaa.
Mad Max: Fury Roadin jälkeen ei tarvitse nähdä yhtäkään toimintaelokuvaa. Jos olisin oikea kriitikko, levittäjä voisi napata tuon lauseen mainokseensa.
