Ihmiskunnan kohtaamisesta vieraan kulttuurin kanssa on paljon elokuvia. Yleensä sellaisia joissa ne saapuvat antamaan ihmiskunnalle päihin ja ottavat köniin. Niin ei ole tässä elokuvassa joka kuvaa hetkeä jolloin vieras äly ottaa yhteyttä ihmiskuntaan. Roy Neary (Richard Dreyfuss) on aika tavallinen jannu joka eräänä iltana näkee jotain omituista. Kaiken lisäksi hän alkaa nähdä näkyä tietystä muodosta. Jillian Guiler (Melinda Dillon) ja hänen poikansa Barry (Cary Guffey) myös joutuvat tekemisiin kyseisen ilmiön kanssa ja Lacombe (François Truffaut) on tutkinut juttua pidempään. Laaja tapahtumaketju huipentuu kirjaimellisesti kolmannen asteen yhteyteen.
Steven Spielberg ohjastelee rytmiltään verkkaisen ja lopulta suorastaan uskonnollisia ulottuvuuksia omaavan scifi-leffan minkä ainoa genrelle ominainen piirre on nimitapahtuma. Muuten se on puhdas mysteerielokuva missä jokamies joutuu itselleen tuntemattoman voiman manipuloitavaksi ja myös kohtaa sen. Luvassa on mysteerin selvitystä, hieman komediaa ja näyttävä toteutus. Se koskettelee suuria kysymyksiä, mutta jättää oman näkökantansa kertomatta. Silkkana arkkityyppisen tapahtuman visualisointina se on erinomainen ja omaa upeita kohtauksia, mutta sen dramaattinen kaari on harmillisen katkonainen.
Richard Dreyfuss on se henkilö johon pääosa tarinasta keskittyy ja Roy Neary onkin perhehelvetin keskellä elävä persoona. Dreyfuss tekee mainion suorituksen jokamiehenä jonka perhehelvetti hajoaa hänen ulkopuolelta tulevan pakkomielteen voimasta ja prosessi antaakin hirtehistä huumoria elokuvaan. Ranksalainen ohjaaja François Truffaut antaa elokuvaan eksoottisen tiedemiehen joka tutkii asiaa uteliaana ja lopulta hiljentyen kohdatessaan sen mitä hän tutkii. Melinda Dillon tekee hyvän suorituksen sitkeänä äitinä joka joutuu murskaavimman huolen uhriksi ja saa suureksi riemukseen huomata sen olleen aiheetonta. Cary Guffey Barry-poikana on myös toimiva roolissaan.
Aihepiiriä käsitellään mystisenä ihmeenä ja hyvällä toteutuksella, mutta jokainen kolmesta pääasiallisesta tarinalinjasta tuntuu hieman pinnalliselta. Potentiaalia on todelliseen suurklassikkoon ja leffa jopa varovaisesti tunnustelee kyseistä valokeilaa, mutta lopulta jättäytyy siitä syrjään. Pelkkänä visuaalisena spektaakkelina [I]Kolmannen asteen yhteys[/I] on raskaan sarjan klassikko, mutta pelkkä visuaalinen spektaakkeli ei tee elokuvaa.
[B]RE-ME-DO-DO-SO[/B]
