Vuoden kolme ensimmäistä megasuperspektaakkelia on nyt sitten nähty. Elikkä Troija, Van Helsing ja Hellboy. On se kumma kun ei yksikään näistä suoriudu edes kahden katsomiskerran arvoiseksi. Mutta on Hellboy näistä selvästi paras. Pitäisi ehkä vielä nähdä Day after tomorrow, jotta voisi verrata sitäkin…
Sateinen ilta Toisen maailmansodan aikoihin. Natsit yrittävät venäläisen okkultistipomon Rasputinin kanssa avata portin toiseen maailmaan, herättää Kaaoksen jumalat ja tuhota maailman. Eräs professori ja ryhmä brittisotilaita onnistuu kuitenkin estämään tämän. Mutta JOTAIN toisesta maailmasta pääsee läpi. Pieni demoni (tai joku vastaava) jonka sotilaat nimeävät Hellboyksi. Hellboy oppii pitämään nuorta professoria isänään, ja professori Hellboyta poikanaan. Kuudenkymmenen vuoden kuluttua Hellboy on kasvanut parikymppisen ihmisen ikäiseksi, ja professori on jo vanha. Hellboy asustelee erään oudon kalamiehen kanssa supersalaisessa virastossa, ja torjuu pahuuden voimia kun ilmaantuu aihetta. Mutta yllätys yllätys, okkultistisakemanni venäläisen herransa ja masokistiystävänsä kanssa on tullut takaisin ja aikoo taas tuhota maailman.
Elokuvan vahvin voltti on ehdottomasti Ron Perlman, joka tekee loistavan roolin Hellboyna. Eipä ole Guillermo del Torokaan huono ohjaaja, kyllä sen tästä huomaa, mutta jotain puuttuu. Hyvä tyylikeino jota del Toro käyttää, on se, että leffan pääväri on musta. Positiivisen maininnan ansaitsee myös venäläinen ruumis Ivan. ”Potkaisisin, jos olisi jalat.” Huonoja puolia puolestaan: Kliseitä kliseiden perään, ja muutama heikko juonenkäänne paikattu armottomalla erikoistehostevyöryllä. Ei näin tehdä elokuvaa pojat.
Mutta vioistaankin huolimatta Hellboy on ihan ok. Pääasiassa nimihahmon hienon toteutuksen, kalamiehen hienon toteutuksen, Hellboyn one-linereiden ja rennon olemuksen sekä ruumis Ivanin takia.
Suosittelen toimintafaneille, ja niille jotka eivät hae leffalta muuta kuin viihdyttävää kaksituntista. Niin, ja tietenkin niille jotka pitivät Guillermo del Toron edellisistä töistä.
