Elikkäs… joo…
Henkilökohtaisesti olin valmis kuoppaamaan omalta osaltani koko Sonyn animaatiostudion viimeistään pahimpia Illumination-kikkoja vielä sitä alkuperäistäkin surkeammin viritelleen [movie]Emoji-elokuva[/movie]n jäljiltä, mutta oikeasti kyseinen pulju ei olekaan tainnut ennen vuotta 2018 tuottaa omine nokkineen ainuttakaan edes likimain kelvollista tai katsottavaa tuotosta, pelkkää kuraa kuran jälkeen. Julkisuudessa kohistiin yhdessä vaiheessa Sonyn vuotaneista sähköposteista ja niiden paljastamista vakavista sisäisistä ongelmista, jotka edelleen heijastuivat käytännössä läpikotaisin epäonnistuneena elokuvatuotantona ja karmeina virheliikkeinä, joiden johdosta Sonyn lihavien päivien leffabisnesten parissa piti kaiken inhimillisen järjen mukaan olla jo luetut.
Mutta sitten jostain kuului kummaa kuminaa, että Sony oli mennyt tuottamaan animoidun Spider-Man -leffan, joku ei ole vain oikeasti hyvä ja viihdyttävä elokuva itsessään, mutta myös yksi vuoden parhaista uusista leffoista ylipäänsä. Eikä vain sitä, mutta se nappasi kaikkivoivan Disneyn turmiollisen viihdemonopolin nokan edestä myös Golden Globen, BAFTAn, Annien, Oscarin ja miljoona muuta alan nimekkäintä palkintoa vuoden parhaana animaationa. Pakko se siis on mennä ja uskoa, että Sonyn animaatiopaja on onnistunut viimein tekemään historiansa ensimmäisen oikeasti hyvän elokuvan. Kuka olisi vielä pari vuotta sitten osannut kuvitellakaan mitään tällaista?
Vähemmän yllätyksellisenä seikkana kyseessä on jälleen yksi koko saagan aloitusosa, jossa sankarin alkuperä lähtee rullaamaan täysin nollasta. Miles on New Yorkin likaisessa ghetossa asuva teini, jota se kuuluisa radioaktiivinen tuhatjalkainen puraisee ja joka saa siitä hyvästä supervoimat. Jotain omituista kuitenkin tapahtuu, kun vuoden 1994 Hämähäkkimies-animaatiosarjan loppupään juonta kierrättäen eri ulottuvuuksien hämylimiehiä alkaa ilmestyä tuon tuostakin kaduille ja kuppiloihin. Joku ilkiö on kuulemma avannut portit toisiin ulottuvuuksiin, mutta kuka ja miksi?
Spoilaan sen verran, että vaikka tässä nähdäänkin koko joukko eri ulottuvuuksien Spider-Maneja, ei pahiksia sentään keksitty tuoda toista samanlaista joukkiota, mikä oli itselleni valtava pettymys. Mutta toisaalta kun ajattelee, että näinkin simppelin tarinan kertomiseen on mennyt lähes täydet kaksi tuntia, ei olekaan mikään ihme, ettei sitä ole turhaan viitsitty lähteä turhaan pitkittämään ylimääräisillä juonen koukeroilla. Harmittavasti mukaan eksynyt katras on varsinaista päävihulaista lukuun ottamatta varsin tylsä ja mielikuvitukseton ottaen huomioon franchisen perinteisesti huiman kelmirosterin.
Juonesta ylipäänsä sanottakoon, että mikäli odottaa siltä jotain Shakespearea, tulee todennäköisesti pettymään, sillä kyseessä on melko pinnallinen toiminnantäyteinen sarjakuvaleffa ilman mitään sen ihmeempiä tarinapuolen innovaatioita. Juonellisesti ylivoimaisesti parasta Hämähäkkiversumissa on värikäs sankarikaarti, joka on niin hyvin suunniteltu, ettei sen jäsenten ymmärtämiseen tarvita muutaman sekunnin välähdystä kummempia esittelyjä. Tietysti kyseessä on ollut myös tekijöille mitä oivin tekosyy päästää hulluttelemaan erilaisilla animaatiotyyleillä, onhan yksi sankareista animehahmo, yksi suoraan 40- ja 50-lukujen Looney Tunes -lyhäreistä ja yksi natseja vastaan taisteleva mustavalkoinen noir-hahmo. Design on kullakin vähintäänkin ikimuistoinen, ja saa toivomaan länsimaisilta animaattoreilta enemmän vastaavaa ilottelua myös tulevaisuudessa.
Parasta Hämähäkkiversumissa on kuitenkin sen näyttävä, tarkoituksellisesti sarjakuvamaista tyyliä hakeva CGI- ja 2D-tekniikkaa sekoittava animaatio, jonka kaltaista en suoralta kädeltä muista nähneeni koskaan aiemmin. Tällä kertaa tekijät ovat vaihteeksi myös osanneet hyödyntää tekniikkaansa erilaisina mahdottomina kuvakulmina sekä epäinhimillisen nopeana ja sulavana toimintana, joka ei olisi sellaisenaan mahdollista oikeilla näyttelijöillä laisinkaan. Joku ehkä voisi moittia Hämähäkkiversumia vähän liiankin toimintapainotteisuudesta, mutta ainakin Sonyn tiimi on osannut rytmittää sitä sopivasti mukavilla hiljaisemmilla hetkillä, jotka kuljettavat yksinään tarinaa eteenpäin varovaisin askelin.
Hämähäkkiversumin todellinen huippuhetki on kuitenkin sen viimeisen puolituntisen kohdalla käyntiin pärähtävä finaali, joka saattaa lennokkuudessaan ja psykedeeliydessään laukaista epileptisiä kohtauksia. Yhtään valehtelematta kyseessä on oltava yksi näyttävimmistä ja räjähtävimmistä animaation kliimakseista koskaan, siis ikinä ikinä. Viimeiset parisenkymmentä minuuttia ovat vähintäänkin painava syy katsoa Hämähäkkiversumi hyvällä äänen- ja kuvantoistolla, kaiken toiminnan alta pilkistää jopa vähän juonentapaistakin. Pelkkänä animaatioteknisenä saavutuksena Hämähäkkiversumin kliimaksi saa haukkomaan henkeään, olipa kyseessä tyhjänpäiväinen spektaakkeli tai ei.
Toisin sanoen tykkäsin Hämähäkkiversumista oikein olan takaa, juonitasolla vähän köpöiseksi supersankarileffaksi sain siitä poikkeuksellisesti jopa ihan oikeaa iloakin irti. Toivottavasti tällaista ihanan vauhdikasta ja vilpitöntä luomisen iloa huokuvaa animaatiota nähtäisiin vastaisuudessakin huomattavasti nykyistä runsaammin.
