Viisi tuntia. Niin pitkä elokuva on neljään osaan jaettu Siperiada. Kertoman mukaan Andrei Kontšalovski sai alkujaan tehtäväkseen kuvata vain yksinkertaisen tarinan öljyä Siperian erämaista etsivistä insinööreistä, mutta syystä tai toisesta homma lähtikin ns. lapasesta ja turposi mahdottomiin mittoihin. Älkää kysykö miksi. Ehkä maestro Kontšalovski koki aiheen turhan banaaliksi ja yksinkertaiseksi, olihan mies sentään yksi Neuvostoliiton suuren isänmaallisen elokuvateollisuuden johtavista nimistä. Autenttisen Siperiadan katsominen onkin elokuvataiteellisena elämyksenä kuin initaatioriitti slaavilaiseen mielenmaisemaan. Siperiada saattaa siis erottaa sinutkin henkisestä neitsyydestäsi. Vodka!
Marssin alkutahdeissa eletään epämääräistä 1900-luvun alkua rutiköyhässä siperialaisessa pikkukylässä. Kaksi sukua ovat vihoissa keskenään: Solominit ovat kahdesta varakkaampia, Ustjuzanit taas elävät jatkuvassa nälässä ja puutteessa. Ustjuzanit ovat ottaneet elämäntehtäväkseen tien rakentamisen, vanhan ukon sanoin: ”minne tahansa, kunhan vain pois tästä kylästä”. Vuosikausia myöhemmin tiehankkeesta on kasvanut useamman sukupolven käsittävä projekti. Ustjuzanin suvun aikuiseksi kasvanut poika päättää kosia vihamielisen perheen tytärtä, mutta saakin pahemman kerran näpeilleen. Tieto vallankumouksesta saavuttaa lopulta Siperian erämaidenkin asukkaat, jolloin levoton nuoriso karkaa maailmalle etsimään onneaan.
Näin siis kuuluu pieni pätkä Siperiadan ensimmäistä neljännestä. Elokuvan keskeisenä teemana on ylisukupolvinen kullan ja kunnian tavoittelu: vanha kansa pyrki tavoitteeseensa raatamalla ja teitä rakentamalla, nuoriso hullaantui vallankumouksellisista aatteista. Tarina hyppää edelleen useita kertoja eteenpäin, paljastaen vähitellen naiivin onnentavoittelun varjopuolet, onnettomuuden ja pettymyksen. Siperialaisten elämässä harva asia muuttuu vuosikymmentenkään saatossa: nuoret varttuvat, vanhat kuolevat, talot rapistuvat ja rakennetaan uudelleen – Siperiadan jälkimmäinen puolikas voisi olla kuvattu nykypäivänä. Maailman myrskyistä kotiin palaakin komissaareja ja pyrkyreitä, ei niinkään nostalgian tai rakkauden ajamia entisiä nuoria.
Kontšalovskin monumentaalista teosta ei kuitenkaan sovi katsoa silkkana historianluentona, vaikka elokuvassa paljon myös mustavalkoista uutiskuvastoa nähdäänkin. Erityisen mieleen jäävänä puolena Siperiadassa on läpi elokuvan painotettu luonnonmystiikka: Jo alussa katsojalle näytetään usvaisia metsiä ja kerrotaan luonnon mystisistä voimista. Melkoisen osan ajasta taustalla vuorottelevat erilaiset luontoäänet sekä teollinen humina kuin Weerasethakulin taideteoksissa. Tietyt tarinan henkilöt palaavat näyissään ja unissaan metsien ja soiden siimekseen tapaamaan mystisiä esi-isiä ja erakkohahmoja sekä kohtaamaan omia traumojaan. Rikkauksien hamuaminen, jos mikä, on luonnotonta.
Siperiadan jälkimmäinen puolikas kuvaa Siperiaa suuren isänmaallisen sodan jäljiltä aina kuvaushetkeen. Tällöin insinöörit saapuvat sodassa kadonneeksi ilmoitetun miehen johtamana tämän kotiseudulle poraamaan öljyä. Siperian syrjäkolkilla menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus elävät rinta rinnan, ja sukupolvien vaihtumisesta muistuttavat lähinnä kylän hautausmaan pienet muistomerkit risteineen. Elokuvan unohtumattomassa kliimaksissa koko kylä taloineen ja hautausmaineen hukkuu valtavaan tulimereen. Öljyjahdin takaumina nähtävät kuvat sodan helvetistä vuotavine öljybarreleinen, ruumiskasoineen ja tulipaloineen korostavat aiheen merkitystä vielä kuvaushetken ihmistenkin elämässä: kaikkien kohdalla sota ei koskaan loppunut.
Mikäli ajatus viisituntisesta neuvostoliittolaisesta taide-elokuvasta tuntuu mahdottomalta katsoa edes pätkissä, sopii aiheeseen kuitenkin tutustua musiikin muodossa: Andrei Tarkovskin hovisäveltäjä Eduard Artemjevin kirjoittama tunnusmusiikki lukeutuu kautta aikain tunnetuimpien syntikkabiisien joukkoon. Artemjevin sävellys on niin kuuluisa ja ikoninen, että kappaletta soitettiin jopa vuoden 2014 talviolympialaisten avajaisissa. Miksiköhän Kontšalovskin eepoksen ylipäänsä piti saada taustalle soimaan juuri syntikkamusiikkia? Älkää kysykö.
