Parin vuoden takaisessa Ocean’s elevenissä Danny Oceanin johtama kirjava joukko varasti eräältä lyhytpinnaiselta kasinopomolta 160 miljoonaa dollaria. Nyt tämä kasinopomo on vihdoin löytänyt Oceanin joukkion, ja haluaa rahansa takaisin… korkojen kera. Suurten korkojen. Koska rahaa ei todellakaan ole tarpeeksi, jää varasporukan ainoaksi vaihtoehdoksi pölliä äkkiä puuttuvat hillot jostakin, ja aikaa olisi kaksi viikkoa. Kun mukaan vielä sotketaan porukan toisen johtohahmon, Rustyn, poliisiex-tyttöystävä ja ranskalainen mestarivaras Yökettu joka sotkee poikien suunnitelmia parhaansa mukaan, näyttää uintireissu sementtikengissä jo aika varmalta tapaukselta.
”It’s just like deja vu, all over again…”
-John Fogerty
Vaikka juoni ei olekaan täysin sama kuin ensimmäisessä osassa, jotenkin tuntuu siltä, että tässä on nyt tehty sama elokuva kahteen kertaan. Harmi vaan, että toinen kerta on sutaistu nopeasti ja huolimattomasti, eikä se voi mitenkään pärjätä ensimmäiselle osalle. On yleensäkin typerää tehdä jatko-osa elokuvalle, joka ei sellaista tarvitsisi. Mutta vielä typerämpää on tehdä jatko-osa, jolla ei ole MITÄÄN uutta tarjottavaa edeltäjälleen. Ei, onhan sillä sittenkin: Entistäkin suurempi tähtikaarti. No jee. Mutta ei nyt teilata Valtameren kahtatoista ihan kuus-nolla. Kyllä elokuva pysyy ihan-harmittomana-perjantai-illan-viihteenä, kunnes tulevat viimeiset 20 min. Siis, mitä helv…? Ja ei, tuo ei ollut todettu positiivisesti yllättyneessä mielessä. Sillä näin äkkiseltään on vaikeaa kuvitella elokuvaa, jossa olisi hollywoodmaisempi, typerämpi, kornimpi, ennalta-arvattavampi, elokuvaa pilaavampi loppu kuin Ocean’s twelvessä. Osaako kukaan kertoa minulle syytä siihen, miten tämä käsikirjoitus ikinä pääsi läpi, ja siitä kuvattiin elokuva?
”Come on, come on, listen to the moneytalk…”
-AC/DC
Niinpä. Sieltä se syy tuli. Raha puhuu. On se vaan niin …tanan väärin. Elokuvalla on asiansa osaava ohjaaja, ja hyviä näyttelijöitä vaikka muille jakaa. Budjettikin on iso, ja… hetkinen. Tässähän se taitaa ollakin, filmin kämmähdyskohta. Jos Soderberghille olisikin lyöty käteen pari tonnia ja näyttelijät puhuttu mukaan, olisi hommasta voinut syntyäkin jotakin, sillä Soderberghin olisi täytynyt käyttää elokuvallisia kikkoja jne. sensijaan, että olisi voinut kuvata varman kassamagneetin. Näyttelijöiden olisi myös täytynyt panostaa ja näyttää osaamistaan. George Clooney kulkee yksi ilme naamallaan läpi koko elokuvan, yrittäen olla cool. Brad Pitt näyttää juuri siltä, että ”kuvataan tää nyt äkkiä pois alta niin me saadaan fyrkat tilille ja mä pääsen kotiin täältä.” Julia Roberts yrittää näytellä, mutta minkäs teet, jos et osaa? Andy Garciakaan ei pääse oikeuksiinsa tässä leffassa, ja näyttää tietävän sen. Hohhoijaa. Vaikea uskoa, että sama ohjaaja on tehnyt sellaiset mestariteokset kuin Traffic ja Limey – Kostaja Lontoosta.
”So I bought a .44 magnum it was a solid steel cast
and in the blessed name of Elvis well I just let it blast
’Til my TV lay in pieces there at my feet
And they busted me for disturbin’ the almighty peace…”
-Bruce Springsteen
Kun mietin tänään, keksinkö yhtään positiivista puolta siitä, että tuhlasin aikaa ja rahaa ihan teatterikierrokseen, tuli mieleeni tuo yllä siteerattu Bruce Springsteenin laulu, 57 channel’s and nothin’ on. Voisin melkeinpä sanoa, ”onneksi katsoin Ocean’s twelven elokuvateatterissa, sillä jos olisin odottanut ja katsonut sen DVD-formaatissa, olisin luultavasti tehnyt Brucet. Se olisi ollut kallis keikka näinkin huonon elokuvan takia.” Ocean’s twelve olisi ihan jees kolmen tähden pätkä, mutta viimeiset kaksikymmentä min. ansaitsevat juuri ja juuri sen pakollisen yhden pisteen. Näinpä päädyn kahteen tähteen ja unohdan tämänkin elokuvan näkemisen. Ainakin yritän.
