Hienoilla one-linereillä, ankaralla toiminnalla ja loistavalla musiikilla tahditettu elokuva. Ilman sitä suurempia tunteita vaan porukkaa poikki ja pinoon koko K-18-lätkän edestä. Kuulostaako hyvältä? Jos kuulostaa, Cobra ei katsojaa petä. Ja Cobra jopa todistaa todeksi sen faktan, että 80-luvulla osattiin ohjata, käsikirjoittaa ja ennen kaikkea näytellä toimintaa paremmin kuin koskaan. Stallonen Cobra on siis täydellinen elokuva.
”You’re the disease, and I’m the cure.”Juoni on melko yksinkertainen, mutta sitäkin koukuttavampi:
Los Angelesissa riehuu öisin uuden maailmanjärjestyksen lumoissa Night Slasherina tutuksi tullut tappaja, joka viiltää kansalaisia kuoliaaksi tuntemattomalla teräaseella. Kesken tappokeikan valokuvamalli ajaa autollaan Night Slasherin ja jenginsä ohi. Naisen epäonneksi tappajat saavat auton rekisteritunnuksen ylös ja lähtevät hänen perään tappoaikeissa tottakai. Tässä välissä Marion Cobretti aka. Cobra astuu kuvioihin naisen henkivartijaksi. Tämän jälkeen alkaa the meininki, jossa ammutaan paljon, kaahaillaan tyylikkäästi tyylikkäällä autolla ja fiilistellään sekä heitetään hyvää läppää koko loppuelokuvan ajan.
Stallone kovana ja kylmänä (pahiksia ja esimiehiään kohtaan) kyttänä toimii kuin haulikon laukaus lähietäisyydeltä naamaan. Myös muut vetävät hyvät roolit, varsinkin Brian varaa, muttei paljoa kun on kyse tällaiseta elokuvasta. Kaiken edellämainitun hyvän lisäksi Cobrassa on myös paljon nopeita leikkauksia, mitkä itse ainakin monesti lasken miinukseksi, mutta tässä ne toimivat pirun hyvin tunnelman tukijana.
Voin sanoa Cobraa täydelliseksi elokuvaksi ilman minkäänlaista spekulointia. Viihdearvo on katossa, sekä aivot voivat olla halutessaan narikassa.
”This is where the law stops and I start.”