Kokopitkien animaatioiden Pyhistä Graaleista puhuttaessa kaksi on viimeaikoina noussut ylivoimaisesti ylitse muiden. Toinen on tietenkin Matt Groeningin lempilapsi The Simpsons ja toinen on Jim Davisin supersuosittu Garfield eli kissa-Karvinen. The Simpsons on hukkunut määrittelemättömäksi ajaksi helvetilliseen esituotantoviidakkoon, mutta Garfield sen sijaan sai hiljattain valkokangasdebyyttinsä. Homma enemmän tai vähemmän floppasi, eikä ylösnousemusta todennäköisesti ole odotettavissa myöskään DVD-muodossa.
Kissanpissa alkaa haista jo heti alkuasetelman hahmottuessa. Yhdentekevä juoni on tässä tapauksessa oikeastaan pelkkä huono tekosyy puolivillaiselle slapstick-kohellukselle. Sopii kysyä, että mitä ihmettä tapahtui sille sarjakuvasta tutulle kyynisiä ja epäkorrekteja hajatelmia heittelevälle Karviselle. Nimittäin siinä missä kyseinen sarjakuva onnistui ajoittain olemaan jopa riipaisevan fiksu, tämä elokuva onnistuu ainoastaan ärsyttämään aivottomuudellaan.
Garfield-elokuvan suurin yksittäinen rampauttava tekijä on se hölmö lastenelokuvaleima, joka sen otsaan on lyöty. Leffa ei edes yritä tehdä kunniaa pohjamateriaalilleen, sillä se olisi edellyttänyt terävää ja kumartelematonta komiikkaa. Tämä puolestaan olisi saattanut johtaa siihen, että lapsiperheet olisivat jääneet kotiin sillä seurauksella, että Garfield ei olisi lippuluukuilla saanut haalittua kasaan sitäkään vähää minkä se nyt onnistui vaivoin keräämään. Tällaisia riskejä ei tuottajat ja studiot ole tunnetusti valmiita ottamaan. Eli Jim Davisin alkuperäistä visiota on kohdeltu lievästi sanoen epäkunnioittavasti.
Lisää virhelaskelmia tuotantotiimi on tehnyt elokuvan ulkoisen toteutuksen suhteen. Tietokoneanimoitu Karvinen sulautuu lihaa ja verta olevien eläin- ja ihmisnäyttelijöiden joukkoon vain silloin, kun laiskanpulskea katti pysyy aloillaan. Heti kun kisu lähtee liikkeelle, animoinnin alhainen taso paljastuu suorastaan häiritsevällä tavalla. Ainoa oikea tapa tämän elokuvan tekemiseen olisi ollut kokonaisvaltainen animointi Shrekin, Finding Nemon ja kumppaneiden tyyliin. Tällainen semi-live-action on parhaimmillaankin säälittävää.
Ja kun valituksen loputtomaan virtaan vielä lisätään Breckin Meyerin ja Jennifer Love Hewittin kaltaiset mitättömät näyttelijät, niin Bill Murrayn vokaaliperformanssi jää ainoaksi todelliseksi syyksi, miksi tähän pläjäykseen kannattaisi ehkä joskus tarttua, jos sattuu ilmaiseksi saamaan. Lakonisen ulosannin omaava Murray on kuin luotu tulkitsemaan Karvisen jorinoita, mutta jotain läpän heikkoudesta kertoo sekin, ettei edes Murrayn veroinen guru pysty juurikaan nostamaan elokuvan rimaa. Lienee turha mainita, että suomeksi dubatulla versiolla voi saman tien heittää vaikka sitä aidalla mouruavaa kulkukissaa.
Vihannesmaisessa mielentilassa Garfieldin pystyy katsomaan kerran läpi. Hitto, lääkityksen tasosta riippuen parille hölmöimmälle heitolle saattaa joku jopa naurahtaa. Mutta kyllähän ikävä tosiasia kuitenkin on se, että yksi sarjakuvamaailman ikoneista on tullut pahasti kaltoin kohdelluksi. Garfield on malliesimerkki elokuvasta, jonka kanteen lätkäistään tuttu nimi siinä toivossa, että katsoja huomaisi tulleensa petetyksi vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Kyllä olisi taas Karpolle asiaa.
nimimerkki: esimies
