Joidenkin mielestä toisesta maailmansodasta on tehty jo aivan tarpeeksi elokuvia. Sotaleffadiggarina minä näkisin mielelläni kuitenkin vielä nähtyä runsaampaakin tarjontaa viime vuosisadan kriittisiltä vuosilta. Toisen maailmansodan ajalta riittää täyspitkään elokuvaan asti kantavia tarinoita roppakaupalla ja tästä Vihollinen porteilla on yksi loistava esimerkki. Tositapahtumiin perustuva tarina kahden tarkka-ampujan kaksintaistelusta vie ideana voiton vuoden 1998 suurleffojen Pelastakaa sotamies Ryan ja Veteen piirretty viiva vastaavista.
Edellisestä näkemästäni laadukkaasta sotaleffasta alkoi olla sen verran aikaa, että pieniä vierotusoireita oli jo havaittavissa. Vihollinen porteilla tyydytti onneksi sotaleffadiggarin tarpeet vähäksi aikaa, sillä Jean-Jacques Annaudin teos on laatutyötä alusta loppuun. Vihollinen porteilla virittää kahden tarkka-ampujan välisen kamppailun koko Stalingradin taistelun moraaliseksi ratkaisukohdaksi. Venäläisille suuren kansallissankarin Vassili Zaitsevin tappio olisi suuri henkisen itseluottamuksen romahduttaja. Tehty asetelma toimii leffassa hyvin oli se sitten tositapahtumiin perustuva tai ei. Yksittäisistä kohtauksista mieleenpainuvin oli ehdottomasti Vassilin ja Tanian rakastelukohtaus nukkuvan sotilaskatraan keskellä. Tämän hyvässä lykyssä klassikoksi nousevan kohtauksen ansiosta hyväksyn nurisematta hieman Rukajärven tietä muistuttavan rakkaustarinan mukanakuljettamisen.
Tarina, maisemakuvaus, lavastus ja näyttelijäsuoritukset ovat kaikki huippuluokkaa. Jotain pientä kritiikinpoikastakin täytyy silti esittää. Elokuvan tempo oli mielestäni ajoittain aavistuksen liian hidas. Tapahtumien rauhallinen eteneminen on perusteltua oikeanlaisen jännityksen ja tunnelman luomiseksi, mutta pieni leikkely tai pari lisätapahtumaa olisi ehkä ollut paikallaan.
Vihollinen porteilla ei nouse kaikkien aikojen sotaleffojen arvoasteikossani top vitoseen, mutta lähelle top kymppiä kylläkin. Suosittelen lämpimästi muillekin kuin sotaleffadiggareille.
