Ranskalaiskoomikko Jacques Tati elää edelleen ristisanatehtävissä ja kehutuissa elokuvissaan. Piippusuinen maailmantarkkailija, eno, joka on toista maata, oli Tatin bravuuri. Siinä määrin ikoninen Tati oli, että ihan heti häntä ei voi kuvitella herätettävän henkiin uuteen elokuvaan. Bellevillen kolmosten (2003) takaa tuttu Sylvain Chomet ei selvästi ole ajatusta kammonnut, sillä hänen ohjauksessaan syntynyt Illusionisti ei vain pohjaa Tatin käsikirjoitukseen vaan myös tuo koomikon jälleen valkokankaille. Ei toki klonkkumaista huipputekniikkaa hyödyntäen, vaan perinteisen piirrosanimaation keinoin.
Illusionisti puree ehkä paremmin kultturelliin aikuiskatsojaan kuin ADHD:n hyperaktivoimaan alaikäiseen. Tunnelmaltaan haikea, melkeinpä surumielinen elokuva kertoo vanhasta taikurista, jonka esitys lakkaa kelpaamasta isoille estradeille aina vain jännempää ja upeampaa halajavien tirehtöörien ja yleisön mielestä. Tatia niin eleissään kuin ilmeissäänkin ihmeesti muistuttava illusionisti siirtyy vähä vähältä yhä kauemmas parrasvalojen kirkkaudesta, ja yrittää pärjäillä elämässä tilanteeseen mukautuen – aivan kuin elokuvan toinen päähenkilö, taikurin elämää läheltä seuraava tyttö.
Illusionisti on tatimainen elokuva siinä mielessä, että sen päähenkilöt eivät anna periksi. Illusionistin maailmaa värittää ihmismielelle tyypillinen uteliaisuus. Niinpä muutoin ahdistavalta vaikuttava tarina kevenee paikoin lähes yhtä ilahduttavaksi kokemukseksi kuin Tatin omat elokuvat. Lähes, sillä Illusionistin tarinaa vaivaavat kuitenkin episodimaisuus ja tietty yllätyksettömyys.
Illusionisti on enemmän eläviä kuvia kuin puhetta ja muuta ääntä. Mykkärainasta ei ole kyse, mutta Tatin perintöä kunnioittaen leffa ennemmin näyttää asioita kuin selittää niitä monisanaisesti. Koska tarina etenee verkkaista sunnuntaipromenadivauhtia, leffa voi vaikuttaa jopa pitkäpiimäiseltä Disney/Pixar-animaatioden vauhtiin tottuneille. Illusionisti on taidepaukku, jonka juuret ovat selkeästi jossakin menneessä, jonka paremmuutta voi puolustaa vain nostalgian tunteella.
Tämä eurooppalaisesti ei-makeileva, mutta silti lämminhenkinen kertomus on vaatinut visuaalisesti tarkkaa suunnittelua. Kuvat ovatkin Illusionistin hienoin tarjonta. Nykimätön animaatio, herkkä ja persoonallinen viiva yhdistettynä hivenen utuiseen värimaailmaan – kuin varieteen backstagen pölyn tuhraamaan – ovat asioita, joissa silmä lepää. Ihan kuin 1700-luvun maisemamaalauksissa. Elokuvan visuaalinen ilme tukee verkkaista tarinaa varsin hyvin. Vaikka käsikirjoitus ei edustakaan Tatin parhaimmistoa, Illusionisti on silti korkealuokkaista animaatiotaidetta kauniiden ja ilmeikkäiden kuviensa puolesta.
