Stanley on peikko. Muut peikot rakastavat kaikenlaista harmaata ja ankeaa, mutta Stanley on erilainen: iloinen Stanley rakastaa elämää ja tuo aina kesän värit mukanaan minne ikinä meneekään. Alussa peikkojen Gestapo saa Stanleyn kiinni laittomista kukkaviljelmistä. Peikkojen kuningatar karkottaa Stanleyn kaltaistensa keskuudesta teräksen, asfaltin ja melusaasteen täyttämään suurkaupunkiin, ihmisten maailmaan. Samaan aikaan toisaalla kaksi kiukkuista kakaraa karkaa kotoaan leikkimään kaupungin keskuspuistoon. Nämä sattuvat kohtaamaan viherpeukalon omassa persoonassaan. Ja Stanley opettaa lapsille rauhasta ja ystävyydestä niin kuin aito peikko ainakin.
Peikko keskuspuistossa saattaa ihastuttaa perheen pienimpiä – ja vain heitä. Vakavin tyylivirhe Donilta olikin vaahtosammuttimen korkuisten tenavien asettaminen tarinan keskiöön, sillä vaikka lapset mielellään seuraavat ja samaistuvat aikuisiin hahmoihin, toimii resepti harvemmin toisin päin. Jos animaatio on tyylittelyn ja karikatyyrin omin media, miksei lapsia olisi voinut kirjoittaa ja animoida käytökseltään ikäistään kypsemmiksi? Varttuneemmat Don Bluthin ihailijat Stanley-peikon pehmoilu pistääkin tuijottamaan kelloa sekä hapuilemaan kelausnappia.
Vaivaannuttavien laulujen, ikävien henkilöhahmojen sekä tylsän alkupään tarinan kärsimisen jälkeen Don alkaa kuitenkin väläyttää ominta osaamistaan tarinankerronnan saralla. Pahan kuningattaren huomattua Stanleyn puuhat tämä saapuukin omakätisesti rankaisemaan rikkuria. Tällöin myös pienen lapset joutuvat hengenvaaraan, ja tarinassa alkaa vihdoin lennellä tuskallisen kaivattuja kipinöitä. Tyylikkäänä visuaalisena trikkinä, jos Stanleyn persoona tuo mukanaan kevään värit, saa paha kuningatar lehdet putoamaan puista ja luonnon kääntymään syksyn kautta elottoman harmaisiin sävyihin.
Omana suosikkikäänteenäni paha kuningatar tulee muuttaneeksi toisen lapsista peikoksi ja käyttäneeksi tätä aseena Stanleyta vastaan. Töpselikärsäinen pikkuhännäkäs on omalla tavallaan tosi söpö ilmestys, mutta entä jos hahmo joutuisikin palaamaan vanhempiensa kotiin peikoksi muuttuneena? Pelkkä vihjaus traagisesta kotiinpaluusta sai ainakin itseni kihelmöimään, vaikka onnellisen loppuratkaisun näinkin jo kaukaa. Melankolisempi loppu olisi mielestäni ollut tylyydessään onnellista vaikuttavampi.
Onnellinen tuskin oli Donkaan, mikäli kukkaroaan tutki peikkosatunsa jäljiltä, Peikko keskuspuistossa nimittäin otti teattereissa takkiin kuin makkarakauppias Vihreiden puoluepäivillä. Usko Bluthin elokuvaan oli alkujaankin niin olematon, että peikkosadun julkaisua lykättiin alkuperäisestä vuosikaupalla, eikä Leijonakuninkaan kanssa lähes yksiin osunutta rajoitettua teatterikierrostakaan käytännössä markkinoitu lainkaan. Harva tiesi aikoinaan koko elokuvan olemassaolosta, ja vielä harvempi kävi sitä tuoreeltaan teatterissa katsomassa. Donin peikkosadun tarina oli sittenkin traaginen – tosielämässä.
