Kanadaiselokuva Suloinen ikuisuus kuuluu siihen samaan kategoriaan, jota Yhdysvalloissa viime vuosina ovat menestyksekkäästi edustaneet mm. Monster’s Ball ja Satimessa. Kyseessä on siis varsin synkkää tarinaa kertova vahva draama, jossa päähenkilöiden läheisenmenettämisen tuska on pääosassa. Toisin sanoen ”aivot narikkaan”-viihdykettä kaipaaville on olemassa varmasti sopivampiakin elokuvia.
Elokuvan keskuspaikkana on pieni ja syrjäinen kanadalainen pikkukaupunki, jossa on tapahtunut järkyttävä, pienten koululaisten henkiä vaatinut bussionnettomuus. Samalla joukko perheitä on menettänyt jälkikasvunsa ja synkkä verho on laskeutunut talvisen kaupungin ylle. Paikalle saapuva lakimies Mitchell Stephens (Ian Holm) yrittää raottaa verhoa ja haluaa surevien omaisten avulla vastuuseen bussi-firman. Stephens tapaa kaupungin asukkaita ja surussa rypeviä perheitä samalla kun parhaansa mukaan yrittää elää oman elämän menetystensä kanssa. Hän on erossa menettänyt vaimonsa ja tyttärensä. Tyttären ainoat yhteydenotot ovat hätäisiä soittoja, joiden ainoana motiivina on rahantarve…tietysti huumeisiin.
Elokuvan toinen keskushenkilö on Sarah Polleyn esittämä Nicole, joka harvojen joukossa on surmabussista elävänä selviävien joukossa. Ennen onnettomuutta Nicole elää ulospäin onnellisesti rakastavalta vaikuttavassa perheessä, jota kuitenkin varjostaa varsin synkkä salaisuus. Onnettomuuden jälkeen Nicole huomaa elämänsä muuttuneen ja toteaa että aiemman elämän vääryydet olevan vielä korjattavissa, ainakin osittain.
Atom Egoyanin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva on kertakaikkisen hienoa katsottavaa. Kauniin kanadalaisen talvimaiseman ja tarinalle voimaa antavan kansallismusiikin vastineena on tarina, joka ei kaikilta osin ole niin kaunis. Elokuvassa kerronta ei ole kronologista, mutta lopulta sekin osoittautuu erinomaiseksi ratkaisuksi. Samoin oivaltava ratkaisu on käyttää elokuvan tarinan rinnalla vertauskuvallisesti Hamlenin Pillipiipari-satua. Elokuvan kantavana voimana on kuitenkin upeat roolisuoritukset, joita varsinkin paremmin hobittina, robottina tai historiallisena sarjamurhaajana meillä parhaiten tunnettu Ian Holm tekee upeaa työtä suurkaupungin asianajajana, jonka katkeraa elämää valottaa ainoastaan ihmisten parissa tehtävä työ. Holmin herkkää roolisuoritusta täydentää loistavasti myös elokuvan soundtrackilla laulava Sarah Polley, josta on tämän ja muutamien myöhempien roolien avulla kasvanut yksi varteenotettavimpia nuoria näyttelijöitä Pohjois-Amerikassa. Myös sivuosissa nähdään vakuuttavia suorituksia. Esimerkkinä usein varsin pinnallisia rooleja esittävän Bruce Greenwoodin raastava rooli leskimiehenä.
Egoyanin ohjaus puolestaan on vähäeleistä ja antaa tilaa upealle musiikille. Hyvän ohjauksen merkki lienee myös se, että elokuvan henkilöihin on pienempiä sivuosia myöten saatu sopivasti syvyyttä, johon tietysti näyttelijöillä on oma osuutensa.
Suloinen ikuisuus on yksi menneen vuosikymmenen vahvimmista ja tasapainoisimmista draamoista, joka on jäänyt valitettavan tuntemattomaksi monen muun Pohjois-Amerikkalaisen independent-elokuvan lailla. Jollain tapaa se on myös ajankohtainen Suomessa keväisten tapahtumien johdosta. Suloinen ikuisuus antaa oivaltavasti esimerkkiä siitä, kuinka pohjatonta suru saattaa toisinaan olla. Jos tämä ei kosketa, niin mikä sitten?
nimimerkki: pala
