”Hyvää ideaa kannattaa jalostaa”, taisi Andrei Tarkovski todeta mielessään, kun lähti filmatisoimaan Arkadi ja Boris Stugatskin scifiromaania. Samalla lailla taidettiin todeta jälleen 2000-luvulla, kun aloitettiin vääntämään muottia tietokonepelille samasta kirjasta.
Toisin kuin pelisarja, Tarkovskin Stalker eroaa esikuvastaan jonkin verran. Katastrofi on jättänyt jälkeensä mystisen Vyöhykkeenä tunnetun alueen, josta löytyy vieläkin mystisempi huone, jossa vierailevien toiveet huhutaan toteutuvan. Uhkarohkea lainvastainen kurjalainen, Stalker, on linkki Vyöhykkeen ja sinne haluavien ihmisten välillä. Tällä kertaa hän on kuljettamassa sinne Professorin ja Kirjoittajan.
Stalker on kaikessa yksinkertaisuudessaan ällistyttävä elokuva – kyllä, ällistyttävä. Se on kolmetuntinen eeppos tuskaisen pitkiä kohtauksia, matelevaa kamera-ajoa ja vuolaan filosofista dialogia. Mutta mitä vielä, itse katsoin tämän masokistin unelmaksi määriteltävän piinallisuuden yhdeltä istumalta ja olen rakastanut sitä siitä lähtien!
Kaikessa ristiriitaisuudessaan Stalker on hämmentävän intensiivinen elokuva. Vaikka pakarat puutuvat, pitää elokuva katsojansa (tai ainakin minut piti) melkoisen kireässä otteessa. Dialogi on äärimmäisen tarkkaan hienottua ja filosofisen kaunista – toisinaan jopa hyvinkin humoristista. Värimaailma – ja ylipäänsä mustavalkoisen ja värifilmin vaihtelun käyttäminen – on vain yksi niistä lukuisista kikoista, jotka tekevät Stalkerista Stalkerin. Se on persoonallinen, omankaltainen ja hyvinkin uniikki; valkokankaan Mona Lisa.
Kyseessä on hyvin tahmea yllätys, josta ei pääse eroon helpolla. Vieläkään en oikein ymmärrä, miten tämä elokuva voi olla niin lumoava ja hypnoottinen teos. Suosittelen vahvasti tutustumaan.
