Lapsenmieltä kutittaa, kun mainitaan nimi Painajainen ennen joulua. Aika moni 80-luvulla syntynyt muistaa lapsuuden jouluistaan pienen synkänkevyen lisäsävyn, jonka Tim Burtonin käsikirjoittama animaatio on monina vuosina tarjonnut.
Tarkemmin ajateltunahan vanhat kauhuklassikkohahmot tarkkaan opetellut Timppa vain sekoittaa tutut palasensa joulusoppaan. Viaton, jopa liian naiivi joulumaailma ja Halloweenin synkät varjot kättelevät toisiaan jouluaattofiilareissa ja musikaalin tiimoilta tavalla, joka kyllä pakostakin tuo mieleen mm. saksikätisen Eetun romanttisen synkeän menestystarinan. Painajainen ennen joulua ei vain onnistu musiikkikiemuroissaan ja kalvakoiden hahmojensa osalta yhtä hyvin, sillä viimeinen silaus lämpöä ja mukanaan vievää aitoa fiilistä puuttuu.
Halloween-kansan kunkun eli säveltäjänero Elfmanin (tonttumies, kuinka osuvaa) äänellä laulavan Jackin yritys tuoda joulu synkeään maahansa kärsii ongelmista, jotka eivät yllätä, mutta pitävät mielenkiintoa kyllä yllä. Paksu ja partainen pukki on ongelmissa, mutta tarinan edetessä päädytään jouluiseen ratkaisuun.
Painajainen ennen joulua kannattaa – kuten jo nimi sanookin – nauttia juuri ennen joulua, mukavan lämpöisessä tunnelmassa, vaikka glögilasi kädessä, hymy viritettynä huulille ja Suomen (toivottavasti) kylmän pakkasen paukuttaessa jo talon nurkkia. Perustunnelman häiriintyessä meno nimittäin latistuu kummasti – olkoonkin, että lähes parinkymmenen vuoden jälkeen animaatio on komeaa, (myös kansikuvaan taltioidut) maisemat ovat sarjaa ”Ikimuistoiset leffahetket” ja pari viisua vedetään vaihde viitosella. Kaupallisen lattean joulumenon keskellä Painajainen joulua on ainakin piristävä kummajainen rujoine sankareineen, jos ei muuta. Muutamat hau-hau-haukotusta aiheuttavat musikaalin pakkoviritelmälaulut joku olisi kyllä voinut napsaista pois.
