”Tässäpä mainio leffaidea jokaiselle sisäistä pikkupoikaansa etsivälle”, tuumi varmaankin Ghost Riderin käsikirjoittajatiimi lueskellessaan Marvelin samannimistä sarjakuvaa. Helvetin voimilla pahuutta vastaan taisteleva liekehtivä pääkalloinen antisankari ratsastaa uskollisella, niin ikään liekehtivällä motskarillaan. ”Jep, ehdottomasti tästä pitää elokuva saada.”
Pääosaan kiinnitettiin puoliyllätyksenä Nicolas Cage, joka on kuulemma aivan hulluna sarjakuviin ja aina halunnut pääroolia sarjakuvafilmatisoinnissa (taitelijanimi Cage on otettu Marvelin sarjakuvahahmo Luke Cagelta). Cage esittää surmanajaja Johnny Blazea, joka myy nuorena sielunsa paholaiselle puolivahingossa. Aikuisena mies sitten joutuukin keskelle paholaisen (Fonda) ja tämän pojan (Bentley) välienselvittelyä. Mukaan kuvioihin ilmestyy yllättäen myös nuoruudenrakastettu Roxanne (Mendes).
Cage ja Mendes ovat kohtuu tylsä pari päärooleissaan. Cage vaikuttaa hieman hajamieliseltä ja poissaolevalta, ihan kuin olisi unohtanut näytellä. Sen sijaan Fonda ja Bentley ovat oikein mainioita valintoja, tosin Fondalle annetaan aivan liian vähän esiintymisaikaa.
Vaikka leffaan on saatu nimekäs näyttelijäkaarti, ei siitä juuri muuta löydy. Tapahtumat vain tuntuvat vyörymään eteenpäin, eikä minkään idean kohdalla oikein pysähdytä sitä kunnolla työstämään. Tästä kielivät jo paikoittain tarjoiltavat sanoinkuvaamattoman huonot kauhufiilistelyt, sekä vielä niitäkin kehnommat one-linerit. Toiminta toki on näyttävää, mutta mikäs saavutus se nykypäivän Jenkkilässä on olevinaan? Toimintakohtauksiin ei näyttävyydestä huolimatta ole saatu pontevuutta, jäntevyyttä tai jännittävyyttä. Esimerkiksi paholaisen pojan apureina toimivat hörhöt voitetaan jopa luvattoman helposti. Ja erityisesti pitää ihmetellä tässäkin nyt sitä, että oliko tässä leffassa tosiaan soundtrack? Mieleen muistuu vain vanhan klassikon Ghost Riders In The Sky’n täydellinen raiskaus.
Kaikesta huolimatta Ghost Riderissa on se jokin, se pienoinen taika, joka saa katsomaan leffan loppuun asti. Erityisesti leffasta nauttimiseen auttaa se, ettei ole itse maksanut siitä senttiäkään. Mutta kenties se on se pieni sisäinen pikkupoika, joka taipuu antamaan tuon puolitoista pistettä.
