Adam Sandler on mielipiteet rankasti jakava koomikko. Osa pitää häntä nykyisenä komedian pelastajana, osa pelkkänä amatöörinä. Itse olen jollain tavalla luikerrellut siihen harvinaiseen välimuotoon, jolloin Sandler on ihan okei tyyppi. SNL:stä huimaan suosioon noussut koomikko tuli tunnetuksi esittämällä sympaattisia friikkejä lämminhenkisissä komedioissa. Esimerkiksi Happy Gillmore, The Wedding Singer ja Big Daddy naurattivat ja jopa koskettivat. Sitten huumorista tehtiin härskimpää ja sanoma liimattiin selvemmin päälle. Vuonna 2000 Little Nicky -leffan myötä jatkunut alamäki on sisältänyt monta hutilaukausta, poikkeuksena pari yllättävän hyvää draamakokeilua, mutta jätkä on silti saanut pidettyä suosiotaan yllättävän ylhäällä. Hänen Happy Madison -tuotantoyhtiönsä porskuttaa uljaasti eteenpäin julkaisten vajaamielisiä, alapäähuumorilla maustettuja hyvän maun rajoja rikkovia komedioita. Adam päätti kokeilla taitojaan animaation puolella ja kirjoitti kolmen kaverinsa kanssa jouluun sijoittuvan juutalaiskomedian Eight Crazy Nights.
Ensin täytyy nostaa leffan hyvät puolet esille. Ainoata plussaa tulee siitä, että leffa nostaa hanukan joulun rinnalle kertoen enemmän hanukasta kuin joulusta. Harvemmin sitä tehdään näin avoimesti puhtaasti hanukasta kertovaa elokuvaa, mutta harmi, että Eight Crazy Nights on aika armotonta kuraa. Sandlerin vakionassu Rob Schneider puhuu kertojan osuuden Davey Stonen tarinassa. Sandlerin örisemä Stoney asuu pienessä kaupungissa, jossa hän on kaupungin töykeimpiä tyyppejä. Juopotteleva juutainen Davey on suuri juhlapyhien vihaaja, joka oli ennen suuri lupaus koripallossa. Mukavasta pojasta kasvoi katkera juoop, joka ei osaa olla muuta kuin töykeä. Sitten Davey menee pahemman kerran töppimään joulun, tai oikeastaan hanukan, alla. Linnareissu näyttäisi olevan tiedossa, mutta Daveyn vanha tuttu, kaupungin junnuliigan koripallotuomari Whitey ehdottaa ottavansa Daveyn huolikseen, jos Davey voi suorittaa yhteiskuntapalveluksen koripallojkentällä. Whitey on pyyteettömän hyvä ihminen, vaikka on karvainen kääpiöfriikki. Davey ei jaksa ottaa mitään tosissaan, joten hän keskittyy pelkästään sikailuun. Whitey saa kuitenkin muistamaan hanukan hengen, vaikka se vaatiikin paljon.
Jälleen kerran ihan elinkelpoisesta elokuvaideasta on tehty tyritty läjä. Animaatio on jotenkin vähän liian jäykkää, vaikka Family Guyta ja Dilberitä ohjannut Seth Kearsley ei vaikuta miltään ihan hukassa olevalta kaverilta. Musikaalilurituksissa on mukana muutama ihan okei veto, vaikka pääasiassi musikaalipuoli ärsyttää pahasti. Loppubiisinä kuultava juutalaisten ylistyslaulu ansaitsee maininnan ollessaan ihan hauskaa tavaraa sanoitustensa osalta. Leffa on tyyliltään aika identtinen Sandler-tekele muiden Sandler-juttujen kanssa, vaikka onkin animaatiomuodossa. Ensin sikaillaan ja loppupuolella herkistytään, vitsit ovat mauttomia, arvattavat kliseet ovat hurjassa käytössä ja huumori on oivaltavan sijaan väkisin väännetyn oloista. Johonkin Sandlerin faniin tämä varmasti iskee ja hän sanoo tätä mukavaksi leffaksi, mutta nyt on kyseessä Sandler-leffaksikin aika epäonnistunut tekele. Sandlerin eleet on kuitenkin yllättävän hyvin saatu siirrettyä Daveyn hahmon muodossa piirrosmuottiin, mutta asian hyvyydestä voidaan olla montaa mieltä. Jätkän mökääminen kuulostaa pahuksen korvia vihlovalta ja lahjattoman ihmisen tekeleeltä. Itse en aina haukua Adamia ihan pystyyn, mutta tällä kertaa siihen on ehkä aihetta. Laulaa hän osaa kuitenkin yllättävän hyvin. Daveyn roolia ärsyttävämpää on se, että jätkää kuullaan myös Whiteyn ja hänen kaksoissiskon roolissa. Tämän ikääntyvän kääpiön ääntä ärsyttävämpää piipitystä en ole vähään aikaan kuullut. Sitä paitsi Whiteyn hahmoa voi ihan hyvin pitää loukkaavana muutkin kuin kukkahattutädit.
Vaikeinta on sanoa elokuvan kohderyhmää. Tarina ja sanoma sopisi tavallaan ihan hyvin lapsille, mutta Daveyn härskit kaksimielisyydet, ilkeät tempaukset ja rivot puheet eivät ole mitään lastenleffakamaa. Pissakakka-alapäähuumori-linja ei ole ehkä perheen pienemmille suunnattuun piirroselokuvaan sopiva valinta. En sijoittaisi sellaiseen elokuvaan myöskään ihan kaikkia vammaisiin kohdistuvia läppiä tai läskivitsejä. Aikuisille elokuva on liian lapsenmielinen kerronnan vuoksi, sillä ohjaaja on selvästi tehnyt elokuvaa lapsille, kun käsikirjoittajat ovat halunneet tehdä mustaa huumoria tirskuvan satiirin tai jonkun vastaavan. Tunnelma on loppuen lopuksi vastenmielinen ja harva vanhempi antaisi lapsensa katsoa tällaista suoraa irstailua. Alhainen ikäraja K-7 ihmetyttää joissain kohtauksissa paljonkin.
