Jonkinsortin talousnero, Saksan lupaus elokuvabisneksekselle, eli Uwe Boll on ohjannut jo ties kuinka monta videopeliin perustuvaa leffaa. Heti näin alkuun täytyy todeta, että en oikeen ymmärrä, miksi Uwe Bollin leffat nauttivat niinkin hurjaa epäsuosiota. Tietysti ne on tehty huonosti ja äärimmäisen ammattitaidottomasti, mutta itse arvostan niitä hitusen enemmän juuri siksi. Toiseksi minun on vaikea ymmärtää, jos joku edes pystyy katsomaan näitä pätkiä vakavasti, koska sen verran hyvin niistä paistaa ohjaajan viljelemät haukut Hollywoodin suurta massaa kohtaan.
BloodRayne on kuiten ehkä hitusen kunnianhimoisenpi yritys Uwe Bollilta. Se juoni on kohtalaisen mielenkiintoinen. Rayne (Kristanna Loken) on karnevaali-friikki, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen, eli toisin sanoen dhampir. Hän karkaa karnevaalivaunustaan, tappaen kaikki pahat sedät ja tädit. Hänellä on vain yksi asia mielessään, hänen täytyy tappaa oma isänsä, joka raiskasi ja tappoi hänen äitinsä. Rayne liittoutuu vampyyrinmetsästäjien Vladimir (Michael Madsen), Sebastian (Matthew Davis) ja Katarin (Michelle Rodriguez), jotta hän voisi löytää isänsä.
Hilpeän Alone in the Darkin jälkeen Boll tarttuu jälleen peliin pohjautuvaan elokuvaan, joskin tällä kertaa tecno-musiikki loistaa poissa olollaan ja koko leffan konsepti on jotenkin selvenpi. Ilokseni sain myös huomata, että gore oli elokuvassa kohdallaan, joka varmasti on uskollista pelille, jonka nimi kuitenkin on BloodRayne. Eli verta roiskuu, välillä digitaalisena ja välillä ihan oikeana tekoverenä. Tämä, jos mikään lämmitti mieltäni kovasti. Muistaakseni House of the Deadissakään ei ollut näin mukavaa goretusta, puhumattakaan Alone in the Darkista.
Se mikä on aina puhuttanut Bollin leffoissa on niiden nimekäs näyttelijäkaarti. BloodRaynessa se on vielä nimekkäänpi kuin koskaan aiemmin. Pienemmissä aivan mainioissa rooleissa nähtävät Udo Kier ja MeatLoaf luovat hyvän kuvan siitä, ettei Uwe Boll nyt ihan turha mies ole, kun näyttelijöiden valitsemisesta puhutaan. Michael Madsen on lähinnä huvittavaa katsottavaa ratsastamassa rasvalettinsä kanssa. Muut näyttelijätkin ovat perusvarman oloisesti mukana. Ja pisteeksi iin päälle Boll sai jopa Kristanna Lokenin näyttämään sulonsa seksikohtauksessa. Jos todellista syytä maineekkaalle näyttelijäkaartille hakee, on syynä raha. Sitähän saa tuhlattua parhaiten hyviin näyttelijöihin. Olen ymmärtänyt, että saksalaiset rikkaat jotenkin välttävät korkean veroprosentin, jos he lahjoittavat tietyn summan elokuvien tekemiseen.
Loppu peleissä BloodRayne on Uwe Bollin taidokkain ohjaus, josta ei edes välttämättä huomaa miekkosen sitä ohjanneen. BloodRayne on ihan hyvää viihdettä näin kertaalleen katsottuna, eikä sitä tiedä, vaikka sen katsoisi vielä uudestaan parinkymmenen vuoden päästä. Uwe Boll saattaa olla kaikkien mielestä maailman huonoin ohjaaja, mutta he eivät ole katsoneet Manosia. Uwe kunniaan. Nyt vain Postal-elokuvaa odottelemaan.
nimimerkki: Tumppimies
