Kyllähän sen jo suomennoskin kertoo, että tällaisista pläjäyksistä pitäisi pysyä todella kaukana, eikä edes sohia pitkällä kepukalla. Sekoboltsit seilissä (tunnetaan joissain yhteyksissä paremmalla nimellä Luokkaretki) on kuitenkin älyttömässä tyhmyydessään sekopäisen kiehtova filkka. Tekijöillä on selvästi ollut intoa tehdä tätä filmiä ja vitsejä on varmasti keksitty tehdessäkin, ainakin siltä tuntuu. Järjen käyttöä tekijät eivät ole harrastaneet kuin paikoin, sillä myös hyviäkin ideoita on sattunut matkaan mukaan. Tämä on juuri niitä filmejä, jotka pitää katsoa oikeassa mielentilassa, sillä tyhjäpääviihteen nauttiminen on joskus ihan paikallaankin. Hyviä ajankohtia katsomiselle ovat mm. yöllinen tylsyys ja hyvän kännin aloitteleminen.
Teinikomedian tyypillisiä polkuja kävelevä Kelly Makinin kieroutunut ohjaus ravistelee kuitenkin vanhoja tuttuja kaavoja rujolla karkeudellaan ladellen ruudulle tuttujen riman alittavien vitsien ohelle yllättävänkin äkkivääriä älyttömyyksiä. Alkuun filmiä tuijottelee vähän silmät pyöreinä ja päätään pudistellen, mutta hiljalleen katsoja on mukana tässä typeryydessä ja odottelee innolla, mitä idioottimaisuuksia on seuraavaksi tarjolla. Varsinkin mauttoman huumorin ystävät varmasti nauttivat, sillä jokaisen kaveriksi tästä ei missään nimessä ole.
Juonesta kertominen ei tällaisissa leffoissa haittaa yhtään mitään, mutta eipä se ketään hyödytäkään, sillä tällaisissa sekoiluhupailuissa ei mistään juonikiemuroista ole kyse, vaan kaikesta ympärille sullotusta kamasta. Ryhmä Fairmontin lukion abioppilaita kirjoittaa jälki-istuntorangaistuksena kirjeen Yhdysvaltojen presidentille, minkä seurauksena he pääsevät luokkaretkelle Washingtoniin tapaamaan itse pääjehua. Amerikkalaiselle kulttuurille irvaillaan aina kuin mahdollista ja keskisormea näytetään lähes kaikelle. Pääosassa olevien teinien elämäntapa on pääasiassa pilkkakirveen sohittavana, mutta myös erilaiset seksuaaliset patoutumat, pornoleffat, vanhat opetusfilmit, oppilaille syötettävä propaganda, narkkarielämä, turismi, poliittiset juonittelut ja opettajahahmot saavat osansa naureskeluista. Irvailu ei ole hirveän älykästä satiiria, vaan enemmänkin räävitöntä ärsyttämistä. Lopulta filmi osoittautuu ehkäpä liiankin kiltiksi, mutta jättää siten onnistuneesti hyvän mielen.
Näyttelijätyö on varsin hirveätä, mutta se kuuluu asiaan, sillä onhan tästä tahallaankin haluttu tehdä mahdollisimman huono. Kaikki tekevät tasaisen huonoa työtä, mutta heiluvat kuitenkin antaumuksella mukana. Pimahtaneena pysäköintivalvojana nähtävä Kevin MacDonald menee roolisuorituksessaan jopa häiriinnyttävän paljon psykoottisuuden rajoille ja legendaarinen Tommy Chong tarjoaa bussikuskina hänelle tuttua pössyttelyhuumoria. Mainitsemisen arvoinen on myös johtohahmoksi nouseva kova bilettäjä, jota näyttelee Jeremy Renner ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Se on pakko mainita sen vuoksi, että sama kaveri esitti vuonna 2008 ilmestyneessä The Hurt Lockerissa hämmästyttävän hyvin ja jopa satuttavasti erästä Irakin sotaa kokevaa sotilasta. Eipä uskoisi samaksi kaveriksi, sillä aika paljon jätkän näyttelijänlahjat kehittyivät 13 vuodessa Sekoboltsien tahallisen huonosta sönkkäämisestä.
Valitettavasti Sekoboltsit seilissä jää joka tapauksessa alle keskitason pistesaldossaan, koska se ei yksinkertaisesti ole mikään erikoinen pätkä. Vahvasti astellaan Delta-jengin ja Porky’sin jalanjäljissä, mutta tämä ei tunnu niin tuoreelta teokselta kuin nuo kyseisen genren (teinisekoiluhuumorin) pioneerit. Tämä on niin paljon asennetta vaativa leffa, että jonain toisena päivänä tämä ehkä iskisikin kovempaa. Ei sekään ihan mahdoton ajatus olisi, että tämän joskus uudestaankin katsastaisin. Elokuvataiteellisesti huono, viihteellisesti kelvollinen ja ajatusmaailmaltaan varsin virkistävä (ei kuitenkaan ihan terve). Jos haluat nähdä, kun pianoa soitetaan pippelillä, niin tämä on varmasti sinun leffasi.
