J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia, tuo eeppisten fantasiaseikkailuiden kantaisä, filmatisoitiin vuosituhannen alussa menestyksekkääksi elokuvasarjaksi. Seuraavalla vuosikymmenellä sitä seurasi Tolkienin Hobitti-romaaniin perustuva trilogia, joka kertoi hobitti Bilbo Reppulin seikkailuista ennen Sormuksen sotaa. Nyt tarkastelun kohteena oleva Rohirrimin sota sijoittuu vielä sitäkin varhaisempaan aikakauteen Keski-Maan historiassa.
Rohanin valtakunnan kuningas Helm Vasarakoura on mainittu nimeltä Sormusten herrassakin, mutta tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousee kuninkaan tytär Héra. Ilkeä heimopäällikkö Freca himoitsee Rohanin valtaistuinta, ja osana suunnitelmiaan aikoo naittaa poikansa Wulfin Héralle. Omapäinen soturiprinsessa kuitenkin julistaa, ettei suostu kenenkään vaimoksi, ja kohta täysi sota on valmis.
Nähtyäni sekä alkuperäisen Sormustrilogian että Hobitti-elokuvat, tulin kieltämättä miettineeksi, että vieläköhän sitä jaksaisi näitä Tolkienin maailmaan sijoittuvia seikkailuja, tai että vieläköhän tässäkin universumissa riittäisi uusia tarinoita kerrottavaksi. Onneksi Rohirrimin sota istuu Sormustarun aikajanalle kuin nakutettu. Se ei ole samanlainen mammutti kuin aiemmat trilogiat – mutta ei sen tarvitsekaan olla.
Vaikka mukana vilahteleekin etenkin loppua kohden myös aiemmista (eli kronologisesti seuraavista) elokuvista tuttuja paikkoja ja hahmoja, Rohirrimin sota on kokonaisuutena aivan oma tarinansa. Se sijoittuu silti tuttuun universumiin. Kesto on kohdillaan, animaatiojälki hyvännäköistä ja hahmovetoisempi tarina kulkee kuin taistelukentällä laukkaava sotaratsu.
Ainoa asia, mistä saattaisin vähän marmattaa, on se, että miksi tätä kaikkea ei tarjottu jo aiemmin. Tällainen katselukokemus nimittäin muistuttaa, miksi pidänkään animesta.