Spielbergin yksi rakastetuimmista elokuvista on hömpähtävä sci-fisatu E.T. vuodelta 1982. En ole koskaan ymmärtänyt tämän klassikon mainetta kantavan pläjäyksen suurta suosiota, sillä se on aika tavanomainen massaan hukkuva teos. Ei Spielberg tällä kertaa ihan pohjamutia tavoittele, mutta viiteen tähteen on vielä paljon matkaa.
Lyhyesti sanottuna E.T. kertoo vaikeuksia kokeneen Elliot-pojan ja hassunnäköisen avaruusolion E.T:n ystävyydestä. Kun ystävyys lujenee, niin Elliot alkaa tuntea E.T:n tunteet. Tarina on siis suunnilleen tuommoinen. Vaikka E.T:tä pidetään usein suurelokuvana, niin sen kertoma tarina on kuitenkin loppuen lopuksi aika pieni.
Ulkokuori on laadukas, osaahan Spielberg elokuvaa tehdä. Tarina ei kuitenkaan imaise minua mukaansa, vaikka en pidäkään itseäni kyynisenä aikuisena. Parasta elokuvassa on Henry Thomasin upea roolisuoritus nuorena Elliotina, mikä jättää muut näyttelijät varjoon. Lopussa sorrutaan siirappisuuteen ja voisi sanoa pläjäyksen olevan ehdottomasti Spielbergin sokerisin elokuva.
Kyllä tämä monet muut lastenelokuvat voittaa, niinpä suosittelen tätä pläjäystä erityisesti lapsille, jotka saavat revittyä tästä varmasti paljon irti ja nostavat tämän parhaiden elokuvien joukkoon. Minun silmissäni aika on syönyt pahasti tarinan tehokkuutta, mutta kyllä tämän keskiverron seikkailufantasiasci-fiperhehömpän katselee loppuun saakka tuskitta. Se uudempi leikkausversio on herättänyt kriitikkiä monien katsojien silmissä, mutta minun silmissäni jo tämä alkuperäinen leikkaus ansaitsee kritiikkiä. Ulkokuori on kiitettävän upea, sisältö aikamoista diipadaapaa.
Jotkut näkevät E.T:n Jeesus-allegoriana. Minä näen sen pelkkänä hömppäleffana, joka antoi uuden haukkumanimen oudonnäköisille lapsille.
