Pläjäys New Yorkissa elävistä itsekeskeisistä ihmisistä, jotka sanovat hyvää päivää tarkoittamatta sitä. Woody Allen, tuo älykköhuumorin ja totuuden tulkki on pistänyt taas oman näköisensä leffan kehiin. Allenin leffat ovat oikeastaan aina olleet sellaisia, että niiden katsomiskynnys on aika korkea, mutta kun leikkiin ryhtyy ei sitä voi lopettaa. Niin kävi tässäkin, paketti piti mielenkiinnon yllä loppuun asti.
Lee Simon on toimittaja, joka haluaa olla käsikirjoittaja. Tämä kokee elämänsä tylsäksi ja katkaisee 16 vuotta kestäneen avioliittonsa saadakseen vipinää punttiin. Heppu heiluu seurapiirielämässä kässärin kanssa yrittäen saada nimiä ideoidensa taakse ja leffaa tuotantoon. Äijällä ei oikein tunnu nappaavan eikä kukaan sano oikeastaan edes suoraa eitä, liukkaista ihmisistä ei tunnu vain saavan mitään otetta. Mies heittelehtii elämän aallokossa ajautuen suhteesta toiseen.
Leen opettajana toiminut Ex-vaimo kokee hermoromahduksen ja kun tämä on käyttänyt vapaudut sairaalasta korttinsa törmää hän unelmiensa mieheen. Vaimo alkaa myös aiemmin niin inhoamansa TV-reportterin työhön ja tuntuu jopa nauttivan siitä saaden auransa hehkumaan.
Leffa tuntuu olevan leikkaus elämästä joka jatkuu lopputekstien jälkeen eteenpäin, mutta kuvaus vain lopetettiin. Pläjäyksessä puhutaan, puhutaan ja taas puhutaan Allenimaiseen tyyliin. Ohjaaja omaa äärimmäistä itseironiaa. Tässä mustavalkoisessa leffassa erään keskustelun repliikeissä haukutaan mustavalkoleffoja tekotaiteelliseksi p**kaksi. Allenihan näyttelee yleensä itse omissa leffoissan, mutta ehkäpä oli hyvä olla näkemättä äijän lärviä tässä. Sen sijaan tähtiä vilisee muuten kyllä kovasti.
Tyypillinen sunnuntai-illan leffa, jolla on hyvä kiristää pään tyhjäkäyntiruuvia ennen työviikon alkua.
