Alien – kahdeksas matkustaja on 70-luvun lopulla valmistunut tyylipuhdas scifikauhistelu, joka ei ole kärsinyt ajankulusta tippaakaan. Pikemmin ajankulu on tehnyt siitä viiltävän klassikon, ellei se sitä ole aina ollut. Kauniskasvoinen ja sympaattinen Sigorney Weaver käy leffassa taistoon tuntematonta ja järkyttävää pahaa vastaan, mutta Kahdeksantena matkustajana tunnettu vihollinen ei luovuta helpolla.
Alienissa on lukuisia klassikkokohtauksia, jotka henkivät vasta reilut kymmenen vuotta aiemmin ”valloitetun” avaruuden kylmyyttä ja mystisyyttä. Elokuvan mainoslausekin kertoo, että avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, ja niinhän se on: meno huipentuu pahan koskettamalla aluksella Kymmenen pientä neekeripoikaa -tyyliseksi pudotuspeliksi. Häviäjiä ei muistella, heidät tuhotaan.
Leffan kolkot metallikäytävät ja vieraan uhkan langettamat varjot tuovat pakostakin mieleen kulttiklassikko Andromeda strainin, joskin tällä kertaa vastus pelottavamman näköinen ja fysiologisesti hurjempi kummajainen. Jokatapauksessa kilpajuoksu ihmisen ja tunkeilijan välillä on pääteemana.
Megamenestyksen myötä yhdeksi synkäksi, mutta realistiseksi, scifipätkäksi kaavaillusta leffasta on tähän päivään mennessä kasvanut melkoinen jatko-osamagneetti. Alun perin ohjaaja Ridley Scotilla oli elokuvaan todella synkkä loppuratkaisu, vaan tuotantoyhtiöpä väänsi sen lopulta onnelliseksi jatko-osaystävälliseksi survivortarinaksi. Toisaalta hyviäkin muutoksia tehtiin, sillä Ripleyn hahmo oli ensimmäisissä kässäreissä mieshenkilö. Loistava Sigorney Weaver todistaa, että Ripleyn muokkaaminen voimakastahtoiseksi naiseksi, oli oikea veto. Sigorneyn taistoa limaisen vastustajan lyömiseksi katsoo mielellään useaan otteeseen.
