Brooklyn, New York, 1972. Kolme kaverusta aikovat ryöstää pankin henkilökohtaisten menojensa kattamiseksi. Jo ryöstön alussa kuitenkin yksi heistä livistää ja jäljelle jäävät Sonny (Al Pacino) ja Sal (John Cazale) yrittävät hoitaa homman kunnialla loppuun ilman ongelmia ja pahimmassa tapauksessa ruumiita. Ikävä kyllä tämä elokuva on omistettu Murphyn laille: kaikki mahdollinen, mikä pankkiryöstössä voi mennä päin p-tä, sen myös tekee ja ikään kuin juuri ennen ryöstöä tyhjennetty holvi ei riittäisi, pian kovaonnista korttelia piirittää noin vajaa 300 poliisia, plus tarkka-ampujat ja ympärillä pörräävät helikopterit.
Kaksikon primus motorina toimiva Sonny ei kuitenkaan aio livistää ja aloittaa kovan vaihtokaupankäynnin poliisien kanssa. Ikävä kyllä pian myös median edustajia kerääntyy tapahtumapaikalle ja tietoja ryöstäjien kengännumeroista ja aikaisemmista avioliitoista ja tietenkin seksuaalisesta suuntautumisesta alkaa levitä ympäri Amerikkaa. Siitä, minkä piti olla pelkästään siisti, rutiininomainen pankkikeikka, onkin tulossa hikinen iltapäivä…
Dog Day Afternoon on myös kuuluisana kuvaajana toimineen Sidney Lumetin aivan liian vähälle huomiolle jäänyt kulttiklassikko tosi elämän pankkikeikasta, jossa ei todellakaan kaikki mennyt niin kuin piti. Elokuva on samaan aikaan trilleri, tutkielma ihmisen käyttäytymisestä ääritilanteissa, piikittelevä mediasatiiri sekä Kummisedästäkin tutun kaksikon Cazale-Pacinon taidonnäyte. Sekä harvinaisen musta komedia. Kuka tahansa ei onnistuisi pitämään tälläistä sekasoppaa kasassa mutta raina on hyvin intensiivinen ja säilyttää jännitteensä loppuun asti.
Mediasatiirina pätkä on lähes Stonen NBK:n tasoa. Allekirjoittanutta nauratti ainakin kymmenisen minuuttia kohtaus, jossa media haastattelee puhelimitse piiritetyssä rakennuksessa Duracell-pupun lailla pomppivaa Sonnya ja Sonnyn päästäessä haastattelussa yhden harkitsemattoman f-llä alkavan sanan tv-lähetys keskeytetään toistaiseksi ja paikalle pistetään pyörimään Väiski Vemmelsääri-piirretty.
Mutta myös trillerinä elokuva on huippuluokkaa: en muista koska olisin viimeksi näin paljon odottanut loppuratkaisua ja kyllä se järkyttikin, ei siitä sen enempää…
Näyttelijät rulaa, etenkin Al Pacino vetää sen ”mökä-äijä” roolinsa mutta meikäläiseen vetosi myös hiljainen nössö John Cazale, joka kuoli syöpään nelikymppisenä ja ehti tehdä vain viisi elokuvaa (Huomioikaa hänen syöpäpuheenvuoronsa elokuvassa. Karmivaa…). Molemmat olivat (ja ovat) äijiä. Olisi kyllä kiinnostanut nähdä, mihin suuntaan Cazalen lupaava CV olisi vetänyt, mutta ei voi mittään.
Mitä tässä enää voisi sanoa? Ehdoton viiden tähden leffa ja MTV 3 teki todellisen kulttuuriteon esittäessään tämän. Ehkä voin jo antaa anteeksi sen että Maikkari lähetti Once upon a time in American kahdessa osassa… Jos tämän missasit, niin hanki DVD tai lainaa kaverilta joka tämän nauhoitti, muuten on edessä entistäkin hikisempi iltapäivä…
