Tämän elokuvan katsomisen aloittaminen oli vaikeampaa kuin yhdenkään toisen Mamoru Oshiin teoksen tähän mennessä. Ei siksi, että tästä olisi vaikea saada fyysistä kopiota käsiinsä, mutta ennen Nowhere Girliä vanhalla mestarilla oli kontollaan reippaan vuosikymmenen edestä toinen toistaan kehnompia ja kelvottomampia kuvatuksia; mestari itse tuntuu vuosien varrella redusoituneenkin pelkäksi kalpeaksi imitaatioksi nuoresta itsestään. Todellinen aallonpohja saavutettiin [movie]The Next Generation Patlabor: Tokyo War[/movie]issa, joka yritti ihan kirjaimellisesti kopioida alkuperäisten Patlabor-leffojen parhaita paloja täydellisesti epäonnistuen ja samalla lähes tuhoten kaikkien sen parissa työskennelleiden uran.
Nowhere Girlistä voi ainakin sanoa, että tällä kertaa Oshii ei näytä vain kyynisesti kopioineen vanhoja elokuviaan vaan mukaan on vihdoin eksynyt muutama ihan tuorekin idea. Elokuvan varsinainen tarina sijoittuu japanilaiseen taidekouluun ja sen päähenkilö on yksi koulun lahjakkaimmista oppilaista, joka tässä joutuu muiden oppilaiden ja opettajien kiusaamaksi. Mitään rauhaa ja anteeksiantoa ei kuitenkaan ole luvassa vaan lopussa pannaan pystyyn kunnon verikekkerit.
[movie]Stray Dog: Kerberos Panzer Cops[/movie]in jälkeisen ajan perinteiseen Oshiin tyyliin Nowhere Girlissä ei käytännössä ole ollenkaan juonta tai dialogia ja kaikki tapahtumatkin rajoittuvat vain pariin, kolmeen huoneeseen. Muutamasta aiemmasta epäonnistumisesta poiketen tässä ei käytännössä lätistä turhaa diibadaabaa tai nähdä kyllästymiseen asti cgi-tehosteita ja tylsänharmaata blue screeniä vaan vähäiset lavasteet on myös rakennettu ihan oikeasti ja mukavan kevyttä värimaailmaa on kivaa katsella. Kenji Kawaita ei syystä tai toisesta saatu tähän mukaan vaan taustalle on saatu vain yksi tai kaksi lyhyttä pianokappaletta loputtomalla loopilla.
Yllättäen homma kuitenkin toimii, joskaan Panzer Copsin tai edes [movie]Talking Head[/movie]in tasolle tässä ei aivan nousta missään kohtaa. Kaiken sen jälkeen, mitä viime aikoina olen hirvittävän epätasaiseksi osoittautuneelta Mamoru Oshiilta nähnyt, tämä tuntuu jälleen virkistävän hyvältä ja äärimmäisestä minimalistisuudestaan huolimatta kiinnostavalta seurata. Tai ehkä juuri siksi? [movie]Assault Girls[/movie]in suurin synti oli alun pökerryttävä intro, sysiruma maailma ja ylenpalttinen blue screen, [movie]Garm Wars[/movie] oli äärimmäisen sekava ja innoton sekä Tokyo War suttasi itsensä muuten vaan täydellisesti suohon. Nowhere Girl toimii ihan mukiinmenevästi jo yksistään syystä ettei se yritä matkia mitään edellisistä vaan kurkottaa kauemmas paremmille apajille samalla kokeillen heittää sekaan jotain uutta.
Mitään kauhean vallankumouksellista tämä ei vieläkään tuo langenneen neron repertuaariin, mutta antaa ainakin hiukan toivoa paremmasta. Ehkä mestari vielä joskus nousee alennustilastaan ja intoutuu tekemään ihan oikeasti hyviä elokuvia pelkän laiskan kierrätyksen sijaan.
Aika näyttää…
