Pedro Almodovarin nimen nähdessäni elokuvan kannessa niin leffan tyylisuunta on meikäläiselle heti selvillä. Tietämättömille voin sen verran sanoa, että kun Alfred Hitchcockilta odottaa aina tiivistunnelmaista jännäriä ja Quentin Tarantinolta rajua väkivaltaa coolilla dialogilla varustettuna, niin Almodovar tutustuttaa katsojan Espanjan villiin kulttuuriin, jossa ei tummaa huumoria eikä alastomuutta säästellä, eikä seksistä puhuminen, sen missä tahansa muodossa, ole tabu.
Intohimon laissa tarinan päähahmo on elokuvaohjaaja Pablo Quintero (Eusebio Poncela), joka kirjoittelee kirjeitä kertojan muodossa miesystävälleen heidän asuessa erillään. Miehellä on näyttelijäsisko Tina (Carmen Maura), joka on mieheksi syntynyt, mutta myöhemmin ottanut sukupuolileikkauksen. Pablolla on käsikirjoitus uuteen elokuvaansa miltei valmiina ja siskokultakin on näyttelijäkaartin kärjessä, mutta miehen elämä saa yllättävän käänteen hänen tavatessaan salaperäisen Antonio Benitezin (Antonio Banderas).
Hivenen yllättävä veto oli allekirjoittaneelle Almodovarin (joka on siis myös käsikirjoittanut elokuvan) ratkaisu laittaa päähenkilön ammatiksi leffaohjaaja, sillä katsoja alkaa tämän jälkeen väkisinkin miettiä, että olisiko Pedron omalla yksityiselämällä tekemistä tapahtumien kanssa. Muulla tavalla käsikirjoitus ei sinänsä poikkea muista miehen projekteista, ellei sitten lasketa henkilöiden homoseksuaalisuutta, joka voi olla ensimäistä kertaa Almodovarin leffoihin tutustuneille liikaa.
Näyttelijöissä ei oikeastaan ole valittamista. Matadorissa oivan sivuroolin vetäissyt Eusebio Poncela vakuuttaa pääosassa pitäen suorituksen hyvän tason jatkuvasti yllä. Tuolloinen näyttelijälupaus, nykyinen iso Hollywood-stara Antonio Banderas vetää myös hyvän osan jo toista kertaa peräkkäin Almodovar-elokuvassa. Oma suosikkini leffan roolisuorituksista oli kuitenkin ohjaajan tuolloisen luottonäyttelijän Carmen Mauran irrottelu miehenä, joka on kuitenkin suuriman osan elämästään elänyt naisen kropassa. Vahvat naishahmot ovat Almodovarin leffoissa aina läsnä, mutta näyttelijät eivät sinänsä ole syitä miehen leffoja katsoakseen.
Yhteenvetona voisin sanoa, että Intohimon laki ei ehkä ole se Pedro Almodovar-leffa mihin kannattaisi tutustua, mutta ensimmäisten joukossa se kannattaa kuitenkin katsastaa. Loppuratkaisu ei ole ihan Matadorin vastaavan veroinen, mutta samankaltaista teatraalista draamaa siinä on kuitenkin mukana. Leffan alussa tapahtumat saattavat liikkua eteenpäin kuin kärpänen Erikeeperissä, mutta keskivaiheilla filmi ponkaisee itsensä kuitenkin käyntiin espanjalaisen äärettömän kauniin musiikin säestämänä.
Jos suorasukainen ja häpeilemätön latinokulttuuri taikka Almodovar-leffat kiinnostavat niin tarkastakaa ihmeessä, mutta muussa tapauksessa suosittelisin valitsemaan jonkun muun elokuvan.
nimimerkki: JohnRambo
