Eddie Hitler (Adrian Edmondson) ja Richard Richard (Rik Mayall) ovat kaksi epäonnista jolppia. Richie on itsetunto-ongelmiensa ja mitättömän sen rampauttama superärsyttävä luuseri. Eddie taas on riehakkaasti juoppo joka tekee kaiken mahdollisen repiäkseen Richiestä hyötyä irti. Kaksikko kohelsi paitsi TV-sarjassa myös teatterin lavalla ja elävän yleisön läsnäolo ja teatterimuodon rajoitukset ja mahdollisuudet luovat todellista huumoria. Karkean vessahuumorin ja slapstickin lisäksi mukana on eksistentialistista ahdistusta olemassaolon ankeudesta ja ihmissuhteiden raadollisuudesta. Kahden näytöksen minimalistinen aamudraama käynnistyy Richien sarkastisella tervehdyksellä koko maailmalle ja aamiainen ei ole ainoa ongelma, sillä 15 000 puntaa on iso raha ja yllättävät muutokset sukulaisuudessa ovat silkkaa piinaa. Onneksi ongelmiin on pikainen ratkaisu – sähkövessanpönttö.
Teatterin lavalla Rik Mayallin suoritus Richard Richardina paljastaa kyseisen superluuserin ärsyttävät piirteet, mutta puolentoista tunnin huutonauruhauskan kaaoskimaran aikana on mahdollista luoda myös tarkempaa tulkintaa ja luoda TV:ssä pelkästään ärsyttävän takertuvasta luuserinilkistä oikeasti säälittävä luuserinilkki jonka elämä on turhaa, köyhää ja ongelmien täyttämää silloin kun se ei ole turhaa. Lisäksi Mayall näyttää taitojaan hupsussa kävelyssä jotka eivät ole mitenkään huonot ja ajoittaisesta kompastelusta huolimatta hallitsee myös soolo-osuutensa nautinnollisella ylidramatiikalla.
Adrian Edmonson duon miehisempänä, mutta ei älykkäämpänä puoliskona käyttää päätään moninaisilla tavoilla ja huomaa tilaisuuden joka osoittautuu ratkaisemattomaksi ongelmaksi. Eddie Hitlerin nestemäinen ruokavalio tulee ilmi hykerryttävän hauskasti ja neljäs valli on erityisen ohut Eddien soittaessa toistamiseen puhelimella ja koska paha aina kompastuu juoniinsa joutuu Eddie maistamaan vähemmän alkoholipitoista lääkettä hankittuaan lainopillista apua Kiero-Keniltä joka vapautui aamulla vankilasta.
Jos Mayall ja Edmonson ovat yksinään hauskoja ovat he suorastaan huutonauruhauskoja yhteistyössä. Hiki lentää ja koomikkomestarit käyvät todelliseen kaksintaisteluun naurujen irrottamiseksi ja pokka repeilee, mutta ei petä ja lopputulos on erinomaisen hauskaa teatteria. On mahdotonta sanoa missä käsikirjoitus loppuu ja improvisaatio alkaa, sillä vaihdokset ovat saumattomia ja vain alleviivaavat teatterin erikoispiirteitä TV-sarjaan verrattuna.
Bottomin ensimmäinen live-esitys on huutonauruhauskaa brittiläistä huonoa makua, nautinnollisen hienoa kaksintaistelua kyvykkäiltä näyttelijöiltä jotka tuntevat materiaalin täydellisesti ja tragikoominen kuvaus inhimillisen elämän ankeudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.
[I]”That’s it. Now fuck off! ”[/I]
