Prinssi Hal (Keith Baxter) on varsinainen murheenkryyni, sillä hän remuaa kapakoissa vähemmän soveliaan kumppanin, Sir John Falstaffin (Orson Welles) kanssa. Moisesta remellyksestä ei Halin isäukko, Henry IV (John Gielgud) ei pidä. Soppaan liittyy myös poliittista juonittelua enemmän kuin vähän ja joutuupa Falstaff myös osallistumaan sotaretkeen.
Orson Welles ohjastelee mielenkiintoisen sovituksen Shakespearen teksteistä ja ottaa suurennuslasin alle useasti esiintyvän koomisen sivuhahmon ja hän käsittelee sitä tragedian aiheena. Sir John Falstaff on juopotteleva kelmi, pelkuri ja plösö joka heittää huomattavia sukkeluuksia ja filosofisoi remellyksen lomassa. Hän on viihdyttävä kumppani ja varoittava esimerkki joka viskataan syrjään kun häntä ei enää tarvita. Tämä hylkäys on ehkä tarpeellista, mutta se murtaa sielun.
Nimiroolissa Orson Welles siirtyy kauas ilomielisestä Falstaffista ja suoritus tuo mieleen oman elämänsä yksinäisyyttä pakenevan miehen jolla oli potentiaalia olla enemmän kuin hän on. John Gielgud on ankara, määrätietoinen ja tehtävistään erittäin tietoinen kuningas. Keith Baxter on remeltävä jolppi joka viihtyy koheltavan Falstaffin seurassa ja oppii kantapään kautta mitä kuninkaalta vaaditaan.
Ohjaajan (painosta murtuvalla) penkillä Welles turvautuu jyrkkiin kuvakulmiin, lähikuviin ja toimintapitoisemmassa sekvenssissä hän murtaa ajan ja tapahtumat silkaksi toisiaan murjovien sotilaiden kaaoksessa mitä rehellisen pelkurimainen Falstaff seuraa puskasta. Hän myös luo yhden musertavimmista valkokankaalla koetuista pettymyksistä. Dialogi kylläkin vääntyilee pahasti ja tietyt tekniset puutteet kovasti nakertavat kokonaisuuden toteutusta.
Teknisen toteutuksen puutteet nakertavat, mutta Orson Welles ohjaa Shakespeare-sovitustaan varmoin ottein ja luo kestävän tragedian vanhasta remeltäjästä ja muutamia todella hienoja kohtauksia.
