Iron man – rautamies. Kuulostaa aika hölmöltä, eikös vain? Kyseessä on vanha sarjakuva hahmo, joka tuli tunnetuksi yhtenä Marvelin isänmaallisimmista supersankareista – tämä kun tappeli suurimmaksi osaksi amerikkalaisten arvojen puolesta pahoja neukkuraakalaiskommareita vastaan pukeutuen itse kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä punakeltaiseen haarniskaan… Kuka sellaisesta aiheesta haluaisi nähdä enää tänä päivänä elokuvan? Niin, eipä kukaan. Siksipä tämä potentiaalisesti hölmö sarjakuvasankari onkin siirretty valkokankaalle uudistuneessa muodossa, joka on paitsi moraalikäsityksiltään lähempänä tätä päivää, myös astetta rennompi ja rokahtavampi kuin hölmön vakava edeltäjänsä. Ja tällaisena Iron manista tuli alkavan kesänkauden aidosti viihdyttävä alkusoitto.
Tony Stark on aseita tuottava itseriittoinen miljonääri, joka joutuu Afganistanissa vieraillessaan paikallisen terrorijärjestön vangiksi. Ikävässä pommituksessa vahingoittuu myös Starkin sydän, jonka saa kuitenkin kuntoon muuan vangittu tiedemies. Teknisesti taitava Stark pakotetaan kehittelemään terroristeille joukkotuhoase, mutta sen sijaan Stark luokin itselleen supertehokkaan rautaisen puvun, jonka avulla hän pakenee vankilastaan. Palattuaan kotimaahansa maailman menolle silmänsä avannut Stark luopuu vanhasta bisneksestään ja päättää suojella maailmaa uutena, teknisesti ylivertaisena supersankarina. Mutta uhka tälle suvereenille oikeudentavoittelulle alkaakin paljastua paljon lähempää kuin Afganistanista…
Kun maailma on nähnyt Spider-manit, X-miehet ja jopa Ihmeneloset, herää kysymys, mikä Iron manin nostaa tästä joukosta omaksi tapauksekseen? Vastaus on helppo: Robert Downey Jr. Ammattimaisella varmuudella hän luo lipevästä ja potentiaalisesti ärsyttävästä hahmostaan jopa sympaattisen ja inhimillisen kaverin, jolta kuitenkin riittää enemmän huulenheittovaraa kuin kenelläkään supersankarilla aikoihin. Tony Starkin hahmo on mielenkiintoinen tapaus, jota seuraa mieluisasti koko elokuvan ajan.
Elokuva rakentuu lähinnä Iron manin rakentamisen ympärille, mutta kuuluu Tony Starkin elämään myös bisnes-vaikeuksia ja kehittyvä suhde joka paikan höylänä toimivaan sisäkköön. Vaikka joku saattaisi moittia elokuvaa sisällön puutteesta, kulkee elokuva sujuvasti alusta loppuun ilman jäykkiä suvantovaiheita. Suuri kiitos tästä kuuluu ohjaaja Jon Favreaulle, jonka ansioksi on laskettava elokuvan letkeä ilmapiiri, joka kuitenkin antaa vakavuudellekin sijaa syömättä kuitenkaan elokuvan viihdyttävyyttä. Hän kertoo Iron manin alkutarinan sillä pariaatteella, että kyseinen supersankari on todellakin vain teknisesti taitava miljonääri, joka vahingosta valaistuneena rakentaa itsestään rauhanpuolustajan. Luonteen muutos saadaan tehtyä uskottavalla tavalla ilman, että se tuntuisi juurikaan koomiselta, mikä on ilman muuta ansio supersankarielokuvalle.
Erityismaininnan ansaitsee elokuvan soundtrack: miten hyvältä kuulostaakaan, kun perinteisen sinfoniaorkesterin tuotoksen päälle sovitetaan sähkökitarat ja rummut! Näin komeasti AC/DC:llä alkava ja Black Sabbathiin päättyvä elokuva rokkaa koko pituutensa ajan reilusti keskivertoa suurenbudjetin toimintaleffaa rytmikkäämmin ja kovemmin. Hieno musiikki on aina oiva työkalu ohjaajalle, joka tätä tilaisuutta käyttäen tekee Iron manista todella virkistävän elämyksen.
Iron man on loistava valinta popkornista ja mustasta limsasta pitäville elokuvan ystäville. Eihän Iron man maailmaa mullistava tekele ole, mutta kukapa sellaista sarjakuvaelokuvalta odottaisikaan? Keskimääräistä viihdyttävämmän ja asenteeltaan ihailtavan letkeän elokuvan miinuspuoleksi voidaan sen sijaan laskea, ettei valmistunut Iron man pääse kunnolla tositoimiin ainakaan tässä ensimmäisessä elokuvassaan. Tämä ongelma tosin saattaa hyvinkin korjautua jo kahden vuoden päästä ilmestyvässä jatko-osassa, jonka nopea aikataulu tuskin syö sen potentiaalia tarjota toinen yhtä viihdyttävä kesäleffa kuin ensimmäinen osakin. Toivokaamme parasta.
