Stephen Sondheimin ”Sweeney todd” on epäilemättä yksi melodramaattisen musikaalin kulmakivistä. Se on makaaberi ja verinen kertomus 1800-luvun synkästä Lontoosta. Lyhyesti sanottuna se kertoo tarinan julman petoksen kautta elämänhalunsa menettäneestä parturista joka päättää kostonhimossaan pistämään asiakkaitaan piiraiksi.
Suurilla lavoilla esitettynä kertomuksen makaaberisyys korostuu joskus hieman koomisella tavalla tulkinnan ollessa suurieleistä ja karrikoitua. Tim Burtonin ja vakionäyttelijä Johnny Deppin tulkinta on odotetusti aivan jotain muuta: se on vähäeleinen ja synkkä. Depp laulaa itse vaativan Toddin roolin, ja tekee sen omalla kevyellä ja puheenomaisella laulutyylillään varsin vakuuttavasti. Hänen Sweeney Toddinsa on menettänyt elämänhalunsa ja inhimillisyytensä ja pienet virneet ja pilkkeet silmäkulmassa viestivät vain kostonhimosta ja vahingonilosta.
Helena Bonham Carter on Deppin vastavoimana ja piirakoita leipovana apurina ristiriitaisessa hahmossaan mehukas. Roolissa on äidillistä lämpöä ja romanttista haaveilua, vaikka hahmo myötäileekin Toddin murhanhimoa. Alan Rickmanin karismaattisesta ja julmasta tuomarista on karsittu perverssi sympaattisuus melkoisen vähälle, mikä sinänsä on toimiva ratkaisu vähäeleisessä tulkinnassa. Timothy Spall on hänen lipevänä oikeana kätenään näyttävä sivuhahmo. Sacha Baron Cohen tekee ”virtsaa ja mustetta” kauppaavan Signor Pirellin roolin koomisen herkuttelevasti. Laulusuorituksissa omaa korvaani häiritsee lähinnä vain Johannaa esittävän Jayne Wisenerin luonnoton vibrato. Muutoin näyttelijöiden puheenomainen ja pääosin kevyt laulutulkinta sopii valkokankaalle hyvin.
Parasta Burtonin Sweeney Toddissa on synkän lontoolaismiljöön kuvaus joka luo imaisevat puitteet tälle kauhukertomukselle. Erityisesti mieleeni jäi näyttävä ja koskettava loppukuva, jossa päähenkilön tunteet lopulta pääsevät valloilleen. Pelottavaa ajatella miten noin verinen kohtaus voi olla jotain niin kaunista.
