Kun Joel Schumacher tuhosi Batman-elokuvat elokuvahistorian tarkimpiin lukeutuvalla täsmäiskulla nimeltä Batman & Robin, vaadittiin tuottajilta ymmärrettävästi runsaasti kanttia raottaa kukkaronnyörejä. Kun tämä jo lähes ihmeeksi luettava tapahtuma muuttui joka sarjakuvafanin märästä unesta todeksi, tehtiin näyttelijänvalinnat huolella (eikä vain näyttelijöiden kovien maineiden pohjalta) ja hommaa palkattiin luotsaamaan verrattain tuntematon, mutta kyntensä pienehköillä ja silti merkittävillä töillä osoittanut Christopher Nolan. Tässä Batmanin paluussa, tai siis aloituksessa, Nolan tekee sarjalle saman kuin Tim Burton teki sille 1989. Hän vie sen loistavasti uusille, ehdottomalta vaikuttaville urille, unohtaen edellisten elokuvien olemassaolon.
Paikkaansa maailmassa vanhempiensa menettämisen jälkeen hakevan Bruce Waynen (Bale) matka oikeutta Gotham Cityn öiseksi oikeudenjakajaksi ei ole niitä kaikkein ihailtavimpia, ja siksi on paikoittaisesta päättömyydestään huolimatta uskottava. Realistinen on myös Gotham, jonka goottivaikutukselliset rakennukset ja mustaan asti viedyt synkkyyttä tihkuvat kadut on unohdettu. Gotham näyttääkin melkein miltä tahansa keskivertoiselta amerikkalaiskaupungilta (onhan sen katuja rakennettu lentokonehangaariin oikeiden jenkkikaupunkien pohjalta), mutta silti se suinkaan ei ole mikään toivon kaupunki. Realistisella otteella Gothamin synkkyys on viety aivan uusiin ulottuvuuksiin, jota tehostavat pahisten ympäri kaupunkia kylvämät myrkkyhuurut. Synkkyyttä korostaa mafiajoukkojen vastaansa saaman yön ritarin totaalinen muutos Bruce Waynesta Batmaniksi: vihdoinkin meillä on Batman, joka viitassaan muistaa myös möreyttää ääntään, jotta tätä ei ihan heti tunnistettaisi tutuksi miljardööriksi.
Vaikka Bale tekee loistotyötä oikeuden turvaajana, ja karismaattiset Morgan Freeman, Gary Oldman, Liam Neeson ja Michael Caine tuovat näyttelijäkaartiin lisäjäntevyyttä ja vielä tuottajatkin ovat näemmä luottaneet Nolaniin (tai katsojien innokkuuteen) antamalla rahan virrata leffan komeisiin puitteisiin, on Batman Begins kovasti pintakiiltoa. Mukaansa tempaavaa toimintaa piisaa, pahiksia ei ole väkisin väännetty tähän aloitustarinaan niin monesta muusta sarjakuvafilmatisoinnista tutulla hutaistulla tavalla ja Lepakkomiehen perusteellisesti selitettyjä alkuvaiheita on oikeasti kiinnostava seurata, mutta silti leffa tuntuu jurnuttavan eteenpäin liian alhaisella vaihteella. Potentiaalia piisaa, mutta leffassa käydään läpi orjallisen tiukasti kaikki Batmaniin yhdistettävät jo kliseiseksi muodostuneet ominaisuudet bat-signaalista lepakkoautoon (jonka uusi inkarnaatio on muuten kerrassaan hyrisyttävän loistava, ja jolla ajelu tuo katsojan verkkokalvoille leffan parhaan toimintakohtauksen). Sama koskee tarinaa myös muilta osin: kliseitä kerätään niin tolkuton kasa, että ne eivät varmaan mahtuisi lepakkoluolaankaan. Näihin lukeutuu Batmanin lapsuudenystävä ja rakkauden kohde, syyttäjä Rachel Dawes (Holmes).
Tietystä alivireestä huolimatta ovat Nolan ja konkaritekijä David S. Goyer yhdessä käsikirjoittaneet nautinnolisen viihdepaketin, jonka voi katsoa hyväntuulen tuojana vielä useamminkin. Ennen kaikkea tässä on hyvä lähtökohta seuraavaan Batman-leffaan. Loppukohtaus (enkä sillä tarkoita viimeistä rymistelyä vaan ihan viimeisiä minuutteja) on nimittäin silkkaa hunajaa jatkon kannalta.
