Sodan tuoksu on kiehtova käsite. Tai ei, keksin sen juuri äsken. Muistan lukeneeni ammoin, kuinka Jean Renoirin kuvatessa Pelin sääntöjään ilmassa pystyi ”haistamaan” puhkeamaisillaan olevan sodan lähestyvän rankkasateen tavoin. Samoin monen sieraimia kuuluu kutittavan aikamme lähestyvä sotilaallinen konflikti Venäjän kanssa. Viime vuosisadan alkukin oli rauhallisesta maineestaan huolimatta täynnä pienempiä sotia ja konflikteja – Italian sotaa ottomaaneja vastaan vuosina 1911-1912 pidetään nykyisin merkittävänä esinäytöksenä puhkeamaisillaan olevalle ensimmäiselle maailmansodalle. Elokuva roomalaisen sotapäällikön elämästä ja kuolemasta sopikin sotien ja levottomuuksien aikakaudelle kuin nokka korpille. Italialaisen kansallisidealismin tuotteena Caesarin elokuvahahmo on kuin ennakkoaavistus Benito Mussolinin noususta ja tuhosta.
Voitokas ja ihailtu Gaius Julius Caesar, Gallian valloittaja ja Pompeiuksen kukistaja saapuu alussa sankarina Roomaan ja julistautuu elinikäiseksi diktaattoriksi. Tasavallan kultaiset päivät ovat jo kaukaista historiaa, ja Alppien tuolle puolle levinnyt valtakuntakin tarvitsee voimakasta kättä – Caesarin kättä – kasvavaa imperiumia kaitsemaan. Cassiuksen ja Brutuksen johdolla tasavaltalaiset kapinoitsijat suunnittelevat ja toteuttavat hyväntekijänsä murhan. Kansa ei kuitenkaan nouse vanhan valtiomuodon pelastajien tueksi, vaan kääntyy sen tuhoajan seuraajien, Marcus Aureliuksen ja Octavianuksen, puoleen. Seuraa sisällissota, jonka päätteeksi salamurhaajat saavat tuta oikeuden mahdin, ja vanha rappioitunut tasavalta korvautuu pysyvästi Caesarin neroudessaan osoittamalla uudella järjestyksellä.
William Shakespearen näytelmään perustuva Julius Caesar ei ole teknisesti sen uskaliaampi kuin aikansa italoelokuvat keskimäärin: kohtaus toisensa perään on lähtökohtaisesti vain filmille kuvattua teatteria ilman lähikuvia, harkitumpia leikkaustekniikoita tai liikkuvia kameroita. Quo Vadikseen verrattuna Julius Caesar on kuitenkin ottanut mielestäni huomattavia edistysaskelia kuvauksen suhteen, ja tietystä tönkköydestään huolimatta suuressa osassa elokuvan kohtauksista on valtavasti syvyyttä ja mielekkäitä, useammalle tasolle jaettuja sommitelmia ynnä toimintaa. Tuotantoarvojen sekä ekstrojen lukumäärän suhteen Enrico Guazzoni venytti Julius Caesarissa kunnianhimonsa niin ikään Quo Vadistakin korkeammalle: tällä kertaa ruudulla näkyvät silmäparit luetaankin jo kymmenissä tuhansissa.
Kaikista näkemistäni italialaisista mykkäleffoista Julius Caesar on suosikkejani. Näihin aikoihin Edisonin yksinvalta amerikkalaisen elokuvan suhteen oli jo historiaa, ja vapautunut kilpailu loi lyhyessä ajassa edellytykset maailman johtavan elokuvakeskuksen synnylle Hollywoodiin. Alkava suursota ja seurannut konkurssiaalto viimeistään tekivät eurooppalaisesta viihdeteollisuudesta selvää jälkeä vuosikausiksi, eivätkä italialaiset olleet kilpailijoitaan onnekkaampia. Ennen saapasmaan kukoistavan ja maailmankuulun elokuvateollisuuden täydellistä tuhoa julkaistiin vielä viimeinen suuri ja rajoja rikkova italoklassikko, joka toimikin suorana esikuvana kaikille myöhemmille eeppisille historiallisille spektaakkeleille ympäri mualiman. Puhun tietysti Giovanni Pastronen Cabiriasta, tuosta kuolevan runoilijan klimaattisesta luovasta henkäyksestä ennen kokonaisen kansakunnan ja maanosan tukehtumista sodan rikinkatkuisiin aromeihin.
