Vuosi 2008 oli mullistava monessa suhteessa. Yksi näistä ”odottamattomista” hiteistä oli Jon Favreaun ohjaama, massasta poikkeava ja älykäs Iron Man – toimintapaukku, joka nousi lähes tyhjyydestä suursuosioon niin Amerikassa, kuin maailmallakin.
Hiljattain ensi-iltansa saanut jatko-osa seuraa ykkösosan viitoittamia jalanjälkiä ja hyvä niin. Muutoksia on kuitenkin tapahtunut; ensimmäisen osan pahiksena häärinyt Terrence Howard lähti studiolta ovet paukkuen, kun pestiä ei monien yllätykseksi irronnut.
Terrencen paikkaajaksi saatiin Don Cheadle ja uusiutunutta pahiskaartia edustaa venäläistä Ivan Vankoa – alias Whiplashia tulkitseva Mickey Rourke. Robert Downey Jr. jatkaa itseoikeutettuna Tony Starkina, kun taas naiskauneutta koneiden keskelle tuovat Scarlett Johansson ja Gwyneth Paltrow. Sivurooleista nostettakoon esiin Samuel L. Jackson Nick Furyn roolissa, sekä Sam Rockwell kilpailevan firman edustajana.
Tony Starkin elämä on muutostilassa, USA:n hallitus haluaa valjastaa hänen teknologiansa armeijan käyttöön. Saaliinjaolle on matkalla myös kilpailevan firman edustaja Justin Hammer (Rockwell), mutta tähän mennessä yritykset ovat kaatuneet kuin korttitalot.
Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Starkin teknologian pohjalta oman versionsa kyhännyt Ivan Vanko (Mickey Rourke) ilmestyy näyttämölle. Alkaa vuoristoratainen kierros, josta ei puutu kauniita naisia, räiskintää, juopottelua, tanssia, takaa-ajoja tai desperaatiota.
Kovien ennakko-odotusten saattama Iron Man 2 olisi voinut olla joko hienosti alkanutta saagaa jatkava onnistuja, tai massan ja kliseisyyden välimaastoilla polkeva aliarvoinen pyhäinhäväistys. Allekirjoittaneen yllätykseksi ykkösosan henki ei ole kadonnut, raskaat sudenkuopat onnistutaan välttämään ja millään osa-alueella ei vajota keskinkertaisuuden moninaiseen kirjoon. Suurimmat kiitokset kuuluvat sille samalle kaartille, joka nosti Marvelin puolituntemattoman sarjisvälskärin toimintaviihteen korkeimmalle tasolle. Robert Downey Jr on edelleen loistava Tony Starkina, Don Cheadle täyttää hyvin Howardin jalanjäljet, eivätkä Scarlett Johansson, Mickey Rourke (huvittavasta venäläisaksentistaan huolimatta) tai Sam Rockwell jää kauas. Jon Favreaun ohjaus ja käsikirjoitus toimivat – dialogi ja juonenkuljetus pelaavat erinomaisesti.
Sanonta kuuluu näin – ei Iron Mania ilman Robert Downey Jr:ää tai AC/DC:tä. Toisin kuin esimerkiksi merijalkaväen Semper Fi, tämä teesi todella toimii. Onnistuneet musiikkivalinnat ovat kakkososassakin jykevää puuta, johon kokonaisuuden on hyvä kasvaa. Jo lievästi ylistetystä dialogista löytyy oikeasti hauskojakin repliikkejä, eikä niissä sorruta liialliseen kaavamaisuuteen.
Ainoa todellinen miinus tipahtaa loppukahinan hätäisestä väsäämisestä – pienellä kärsivällisyydellä Iron Man 2 olisi saanut ansaitsemansa rautaisen lopun.
Kovan ennakkohypen saattelema Iron Man 2 on tekijätiimin rautaisen ammattitaidon ja omistautumisen taidonnäyte – joka toimii sujuvasti supersankarielokuviin skeptisestikin suhtautuvalle Matti Meikäläiselle.
