Tekoälyavustaja. Kirjoittaessa varhaisella Microsoft Wordilla itse kukin joutui tekemään tuttavuutta Clippy-tekoälyavustajan kanssa. Clippy oli antropomorfinen paperiklipsi, joka ilmaantui vaivaamaan käyttäjää ja joka täytyi erikseen klikata pois silmistä häiritsemästä. Viime aikoina hahmo on ilmestynyt joukolla internet-yleisön tietoisuuteen kansan havahduttua huomaamaan, kuinka mitättömiä näiden murheet olivatkaan vuosituhannen alussa: verrattuna vaikkapa teknologiafirmojen bisneskuvioihin, datankeruuseen, tieto- ja yksityisyydensuojan surkeaan tilaan sekä kasvavaan internet-sensuuriin, yksi hassu tekoälyavustaja tuntuu turhuudessaankin kuin ruusuiselta unelta. Liekö Word enää edes kalliin käyttöjärjestelmän kylkiäisenä tuleva vakio-ohjelma?
Mitchells vs. Machines on elokuva, jonka tekijät selvästi ymmärtävät 2020-luvun vimpainten päälle. Piilaakson johtavat miehet ovat korvaamassa vanhaa tekoälyään edistyneemmällä teknologialla, kun älykännykän kautta kommunikoiva keinopersoona päättääkin käyttää lahjojaan nostattaakseen koneet pesukoneista tappajarobotteihin kapinaan ihmiskuntaa vastaan. Digitaalisen apokalypsin levitessä maailmalla Millereiden perhe matkaa rannikolta toiselle viimeistä kertaa yhdessä ennen tyttären poismuuttoa. Paperiklipsiäkin arkipäiväisemmän road tripin sijaan perhe löytää kadonneen yhteyden pelastamalla maailman viidenneltä teolliselta vallankumoukselta.
Sonyn animaatiosiipi löysi todellisen itsensä ensimmäisen Hämähäkkiversumin myötä. Mitchells vs. Machines jatkaa Hämiksen seikkailusta tuttua menestyskonseptia kaksi- ja kolmiulotteista animaatiota sekoittavalla, rytmitykseltään keskittymiskyvyttömille suunnatulla spektaakkelillaan. Mitchellin perheen taistossa riittää vauhtia ja yksityiskohtia, jopa rasittavaa tuotesijoittelua, enemmän kuin viidakon laki sallii. Phil Lordin ja Chris Millerin osaavissa käsissä kaoottisuuden rajamailla häilyvän toteutuksen langat kuitenkin pysyvät tukevasti käsissä, ja tarinasta löytyy itseironian ja yhteiskuntakritiikin ohella myös aitoa sydäntä sekä draamaa. Furbyn nouseminen haudastaan laukaisee varmasti monella post-traumaattisen stressioireyhtymän oireita.
Onneksi Mitchells vs. Machines sisältää sanoinkuvaamattomien kauhujen vastapainoksi myös paljon lämminhenkistä huumoria: oma suosikkini on sankareita tehtävässään auttava kahden rikkinäisen robotin muodostama duo. Seikkailun eeppisyyden kruunaava kliimaksi on sekin ironisuudessaan hykerryttävän hauska: loppujen lopuksi tarinan roiston tuhoutuminen käy arkisinta ja yksinkertaisinta mahdollista kautta; jokainen herkkää nykyteknologiaa käyttänyt lienee joskus pudottanut laitteensa katukivetykselle tai vaikka vessanpönttöön. Toisaalta, älykännyköiden aikana ovat tulleet tutuiksi myös epätarkkojen näpäytysten aiheuttamat kirjoitusvirheet, virhevalinnat sekä ohjelmistojen toisiaan seuraavat raivostuttavat valintaikkunat. Kaikkea mainittua löytyy myös Mitchells vs. Machinesista.
Vaatii tuotantoyhtiöltä melkoista kanttia julkaista satoja miljoonia kustantavia animaatioita, jotka eivät perustu valmiiksi suosittuun konseptiin tai franchiseen. Mitchells vs. Machines vetoaakin ymmärryksellään 2020-luvun teknologisesta ympäristöstä sekä yleisön kokemasta turhautumisesta: kerrostuneesta kromista huolimatta suunta ei ole ollut pelkästään parempaan päin sen enempää informaatioteknologian, sosiaalisten ongelmien kuin furbyjen kaltaisten retropainajaistenkaan suhteen, ei edes Sonyn itsensä näppäimissä. Mitä kansan syvän rivit pyrkivät viestimään Clippyllä, Lord ja Miller ilmaisivat omalla taideteoksellaan jo vuosia aiemmin. Viesti vain ei ole toistaiseksi mennyt perille.
