Jumalaan ei sitten helposti saa yhteyttä. Ei ainakaan silloin, kun hulvattoman kovia kokenut ihmiskuntamme on pulassa. Mikäli antikristus tosiaankin nousee vielä jonain päivänä, ei ihmisillä ole toivoa, sillä ainakin The Omen (2006) antaa ymmärtää, ettei Jumalaa pahemmin kohtalomme suunta kiinnosta.
Tyypillisissä maailmanloppuelokuvissa pahalla on valtaa vaikuttaa lähes rajattomasti, mukaanluettuna mitä raaimmat tavat listiä vastustajansa. Jumala jostain syystä ei kuitenkaan pelasta sankareita kiipeleistä siinä missä Saatana heitä niihin saattaa. Jos Jumala tosiaankin on kaikkivaltias, eikö hänen pitäisi edes hiukan pelata omaan pussiin? Nähtävästi ei.
Jo usea vuosikymmen sitten valmistunut The Omen oli aikalaispeloissa porskutteleva kuvaus perheestä, joka ottaa kasvattaakseen tietämättään Saatanan pojan. Sitä mukaan kun outoja kuolintapauksia kertyi, alkoi katsojaa todella huolestuttaa, josko Harmageddon jo kolkuttelisi taivaan porttejakin.
Elokuvan teho perustui hyytävään Damien-pikkupoikaan, jonka tässä uusintaversiossa on korvannut Seamus Davey-Fitzpatrick, jonka kirkumisia on siedättävä tuskalliset kaksi tuntia. Antikristuksen kasvattajat Julia Stiles ja Liev Schreiber eivät kokemuksestaan huolimatta menesty yhtään paremmin pökkelöinä vanhempina, jotka eivät menestyneinä poliitikkoinakaan tunnu tajuavan, mitä nenän alla tapahtuu. Vain tunnevammainen voi aistia jonkinlaista kemiaa perheen sisäisissä suhteissa.
Sontaa tehdään tekemälläDavid Seltzer käsikirjoitti jo alkuperäisenkin Omenin, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen tarina on menettänyt ottettaan. Siksipä yhdessä ohjaaja John Mooren kanssa tarinaan on muuten uskollisessa kuvastossaan tuotu uusia elementtejä, huomattavimpina yhtymäkohdat torni-iskuihin ja tsunameihin, jotka ovat kovin riehuneet mediassa viime aikoina.
Kohtaukset kuitenkin alati katkeavat kesken, ja kauhuelokuvalle elintärkeät kliimaksit jäävät kohtalokkaasti uupumaan. Seltzerin käsikirjoitus on kuin kuva-kuvalta versio hänen 76′-versiostaan. Ainoastaan tällä kertaa ohjaaja John Moore ei kykene muutaman säikyttelyn lisäksi antamaan Jonathan Selan luomalla tyypillisellä ja tylsällä kauhukuvastolla minkäänlaisia väreitä selkäpiihin, ei edes herättämään puutuneita pakaroita.
Tässä Omenissa ei synny samanlaista pelkoa kuin alkuperäisessä versiossa, jossa pahuudella oli otettakin katsojiinsa. Tälle päivitykselle on vaikea löytää oikeutusta, sillä vuoden 2006 The Omen on kauttaaltaan tehoton, tylsä ja typerä elokuva, jolla on kiire kohtauksesta kohtaukseen, jotta varmasti kuuluisat seivästykset ja hirttäytymiset ehtivät vilahtaa kankaalla tarkoituksenaan pitkästyttää alkuperäistäkään nähnyttä.
Täysin kierrätyskopasta haettu materiaali on riippuvainen Marco Beltramin helvettiäkin vavisuttavasta musiikkiraidasta, joka Mia Farrown Mrs. Baylock -roolisuorituksen jälkeen on ainoa laatua viestittävä tuotantotekijä. Tosin eipä Mia Farrow sen enempää mahda kyvyttömälle ohjaajalle, jonka käsien tulosta on vuosituhannen turhin päivitysversio, josta Saatana on varmasti jo hakemassa provisioita. Estääksemme moisen hävyttömyyden, on paras tapa taistella vastaan, ja käyttää elokuvalippurahat baarissa.
nimimerkki: Martin van Wetten
