Unelmien ja toivojen luvatussa valtiossa on tarjolla kaksi tuhatta yliopistoa, niissä opiskelee yhteensä noin kahdeksan miljoonaa nuorta ja vain yhdestä voi tulla kampuksen kämppäkaverisi. Entäpä jos tämä yksi kohtalon kuljettama henkilö onkin pakkomielteinen psykopaatti? No siinäpä sitä on lukukaudelle hieman erilaista selviytymistä matikan tenttien lisäksi. Tällaisella perusajatuksella liikkeelle lykätään vuonna 2011 valmistunut jenkkitrilleri The Roommate. Teinirainan on ohjannut monipuolisen nimen omaava ja ensimmäisen hollywoodleffan tämän filkan myötä tekaissut tanskalainen Christian E. Christiansen ja käsikirjoittajana elokuvamaailmassa debytoinut Sonny Mallhi.
Kyseessä on täysin kunnianhimoton ja puhtaasti viihdearvoon viehättävyytensä perustava teinitrilleri. En oikein käsitä, mikä idea on lähteä tekemään elokuvaa, jolla ei ole minkäänlaista valttikorttia ja yllättävyyttä käsissään. Tästäkin filmistä tarvitsee etukäteen tietää vain leffan nimi, mainoslause ja genre, niin pystyy päättelemään kuinka kliseinen ja ennalta-arvatta tykitys on luvassa. Vielä kun elokuva itsekin näyttää kaikki suoraan ja vapaasti, alkaa olo olemaan kuin palvelijoiden ympäröimällä Sheikki Ali Hassanilla aamiaisaikaan.
Ainoa jännityksen kohde tässä on se, miten ja milloin seinähullu kämppäkaveri jää kiinni ja kenet hän on siihen mennessä ehtinyt listimään. Tunnelmaltaan The Roommate on suhteellisen kevyt. Opiskelijaelämää ja päähenkilön suhdetta uuteen ihastukseen kuvataan paljon, eikä trillerimäisiä kohtauksia lopulta ole paljoakaan. Syvyyksien onkaloista tämänkin elokuvan olisi ehkä voinut pelastaa armoton ja tiivis trilleripommitus, mutta tekijät ovat luoneet leppoisan teinikuvauksen ja vasta loppupuolella laitetaan kunnolla hulinaksi. Ei sillä, kyllähän Christiansen tässä todistaa pystyvänsä vähintään tyydyttävään ohjaukseen ja tuloksena on miellyttävän eheä kokonaisuus, jonka katsoo vaivatta kerran läpi. Sisältö vain jää sairaalloisen laihaksi, eikä leffalla ole minkääntasoista olemassa olon arvoa. Tekijätiimin harvoja päämääriä tällaisen teoksen suhteen on saada katsoja pitämään päähenkilöstä ja vihaamaan pahista. Psykokaveri esitetään siis yksinkertaisesti piruna ja päähenkilö enkelinä.
30-vuotias Minka Kelly vetää roolin puhtoisena Sara-tyttösenä ja iän tuomasta kokemuksesta on varmasti hyötyä, mutta uskottavana collegepimuna pelkästään haittaa. Suoritus on kuitenkin positiivinen ja Kelly saa luotua aikaiseksi vilpittömän luonnollisen henkilöhahmon. Päästänsä vialla olevaa Rebeccaa näyttelee Leighton Meester, joka ei täysin onnistu vangitsemaan mielenvikaisuutta hahmoonsa ja koko homma vain tuntuu kovin epäuskottavalta, joten pientä miinusta hänen suuntaan. Muut näyttelijät eivät pääse nauttimaan kovin suuresta ruutuajasta, eikä kukaan esiin nousekaan. Uuden poikakaverin roolin vetää paljon huomiota viimeaikoina saanut O.C.-tähti Cam Gigandet, ja pienissä sivurooleissa vilahtavat ”titanicpahikset” Frances Fisher ja Billy Zane.
Annan omat arvioni elokuville pääasiassa tunnepitoisesti, mutta pyrin huomioimaan matkaan mukaan myös objektiivisen onnistumisen ja elokuvalliset arvot. Ja niitähän tässä ei ollut juuri lainkaan. Kertaviihdykkeenä The Roommate kuitenkin toimii ja sellaisena se tulisi myös nauttia. Mitään uutta ja hienoa ei ole odotettavissa, ja moni kuluttaja turhautunee vanhan toistamiseen.
