En varmaan pahasti erehdy, jos väitän, että meillä kaikilla on eksynyt siihen top-leffat -listaan ainakin yksi ns. lapsuuden suosikki, jonka CV:ksi riittävät muistikuvat siitä, että se oli silloin hyvä. Omalla kohdallani SE leffa on Vaikeasti tapettava (Hard to Kill); tämä – harvinaista kyllä – vieläkin erinomainen toimintaraina Steven Seagalin mahtavilla ranteennapsutteluilla kuorrutettuna.
Otetaanpa ensiksi juoni. Mason Storm (Steven Seagal) on tunnollinen LAPD:n poliisi, joka saa ikuistettua videokameralleen senaattoriehdokkaan (William Sadler) jutustelut pahojen poikien kanssa. Arvatenkin tämä ei poliitikkoa miellytä, vaan salakuvaaja on vaiennettava, pysyvästi. Kätyrit pääsevätkin poliisissa sijaitsevien vuotojen takia Stormista selville, ja iskuryhmä lähetetään miehen kotiin välittömästi. Kuteja otetaan vastaan useampikin kappale, mutta Mason Storm ei kuole, vaan vaipuu koomaan. Kokonaiset seitsemän vuotta vedetään tällä erittäin matalalla profiililla, kunnes huilailu saa riittää ja alkaa takaisinmaksu. Klassinen kostotarina siis.
Ohjaaja Bruce Malmuth hoitaa tonttinsa ilman kummempia sooloiluja meidän helpon viihteen ystävien iloksi (Uransa kannalta ei niinkään, sen verran hiljaista on herran tuotantopuolella tämän jälkeen ollut toim. huom.). Steven ”yhden ilmeen monet kasvot” Seagal ei myöskään petä – jos tämän sankarin leffoja tuntee ennestään. Ei ole urbaania legendaa, että miehen eri ilmeet ovat vain vivahde-eroja, mutta tämäntyylisissä leffoissa ne ovat aina olleet toisarvoisia on-linereita (”Fuck you and die!”) vastaan, joten who cares? Mitä elokuvan silmänkarkkiin tulee, on Andya näyttelevä Kelly LeBrock juuri sanakirjamääritelmä kevyen viihteen leffojen naissivuosan näyttelijästä. Osataan olla hämmästyneitä ja muutama tippakin tihrustaa ja mikä tärkeintä, olla sexyjä – 90-luvun alun vaatetus- ja hiusmuodin ehdoilla tietenkin. Näyttelijätyöskentely siis toimii, ja satunnaiset ylinäyttelyt tuntuvat leffan tyylin ja dialogin takia vain oikeutetuilta, jopa miltei pakollisilta. Itse asiassa senaat!toria näyttelevä William Sadler ansaitsee jopa pienen plussan olemalla niin halukas ottamaan köniinsä.
Myös koko leffan pääidea, eli toiminta, on parasta a-luokkaa. Leffan valmistuessa vuonna 1990 oli Seagal vielä oikeastikin fyysisesti sutjakassa kunnossa, mikä tuokin aivan eri tavalla uskottavuutta nyrkkimättöihin. Pääosin aseisiin ei siis tartutakaan lainkaan, vaan Storm suosii näyttelijänsä aikido-taustaan sopivampaa, jo herran tavaramerkiksi tullutta heittely- ja luunmurtometodia.
”Aika kultaa muistot”. Tiedän sanonnan ja olenkin todistanut sitä sekä hyvässä että pahassa, kuitenkin enemmän jälkimmäisessä. Silti tämä leffa on yksi niitä harvoja poikkeuksia, jotka eivät tarvitse lisää kultamaalia näin kahdeksan vuodenkaan jälkeen. Tämä toimintapläjäys vain on täynnä ikimuistettavia asioita, kuten Seagalin viimeisen päälle laitettu rasvaletti, tiukat farkut ja kymppi-arvosanan tunnari, josta suorastaan huokuu kasarijäänteet kaikkine syntetisaattoreineen. En käy silti edes kieltämään, ettei pisteissä olisi lainkaan tuota ”lapsilisää”, mutta kun ei sitä pääkopasta poiskaan saa, niin olkoon. Eikä se minua ainakaan häiritse.
nimimerkki: tatska
