Äärirajat on toimiva trilleri, jossa ohjaaja Michael Apted saa pidettyä katsojaa otteessaan koko leffan keston ajan. Apted on tehnyt monia aika nimekkäitäkin leffoja, mutta mitään maailmaa mullistavaa hän ei ole saanut aikaan, eikä hän ole saanut omaa nimeäänsäkään tarpeeksi esille. Leffan pääosissa ovat brittiläisten romanttisten komedioiden vakiokasvo Hugh Grant sekä eräs parhaista pahisten tulkitsijoista eli Gene Hackman. Grantin nimi tällaisessa leffassa hieman epäilyttää, mutta juttu toimii.
Tavanomaisista elementeistä huolimatta Äärirajat luo ympärilleen piinaavan tunnelman, jonka seurassa katsojan mielenkiinto tuskin horjuu. Mikään kovin psykologinen trilleri tämä ei ole, mutta mihinkään turhaan veren vuodatukseen ei sorruta, eikä mistään äksönrymistelystä ole kyse. Mihinkään painajaismaisuuteen elokuva ei missään vaiheessa yllä, vaikka sillä olisikin siihen mahdollisuuksia.
Juonta ei paljon kannata kertoa, sillä spoilereita voi helposti tipahtaa. Jos ei ihan välttämättä tahdo tietää, mistä pläjäys kertoo, niin suosittelen skippaamaan tämän kappaleen, sillä pientä makua voi mennä elokuvanautinnosta pois. Leffassa on siis… Ääh, no sinua on ainakin varoitettu. Leffassa on siis kyse brittiläisestä tohtorista, Guy Luthanista (Grant), joka työskentelee New Yorkissa. Hänellä menee hyvin, löytyy katto pään päältä ja sairaalassa hän saa osakseen suurta kunnioitusta. Guylle täysin tuntematon tapaus sairaalan potilaana vie lääkärin pahaan tilanteeseen, josta ei noin vain päästä pois. Gene Hackmanin tulkitsemalla toisella tohtorilla voi olla jotain tekemistä asian kanssa…
Mainetta ei paljon Äärirajat ole niittänyt, eikä arvostustakaan se ole saanut tarvitsemaansa määrää. Se on aika valitettavaa, sillä nyt on varmasti monet trillereiden ystävät jäänyt paljosta paitsi. Yrittämisestä huolimatta elokuva on aika tavallinen, mutta silti toimiva, pelkkään olennaiseen keskittyvä kikkailu. Sivujuonia ei näy mailla, eikä halmeilla, mikä on kuitenkin aika hyvä. Mitään suuria mullistuksia ei tapahdu juonen kehittelyssä, eikä loppuratkaisukaan ole mikään kovin yllättävä, vaikka se olisi varmasti ollutkin tarkoitus. Käsikirjoittaja Tony Gilroy on saanut hyvin toimimaan Michael Palmerin kirjan (en ole lukenut eli en voi vertailla) valkokankailla, eikä ohjaaja Aptedkaan ole hommaa tunaroinut, vaan on saanut aikaan varsin mielenkiintoisen kokonaisuuden.
Täytyyhän nyt niistä näyttelijöistäkin jotain mainita: Hugh Grant osaa pahimmillaan olla todella ärsyttävä (Sinisilmä-Mickey), mutta välillä hän tekee mukavia poikkeuksiakin (kuten loistava Poika), joihin tämä kuuluu. Ei mikään mahti rooli, mutta uskottava. Sarah Jessica Parker on taas oma itsensä sairaanhoitajana eli ei mikään kovin erikoinen. No, Gene Hackman on taas oma inhottava itsensä, mutta tällä kertaa hän ei pääse kunnolla revittelemään, valitettavasti. Silti hän onnistuu show’n itsellensä varastamaan. Näyttelijät eivät ainakaan pilaa ollenkaan toimivaa kokonaisuutta, jonka seurassa viihtyy helposti yhden illan, ehkä jopa toisenkin.
Loppuun vielä ihan asiallinen ja erittäin tärkeä kommentti: Tämä näytti ihan brittileffalta Grantin aksentin takia, vaikka ihan hollyhötöstä onkin kyse (vaikkakin aika hyvästä sellaisesta).
