Lee Simon(Branagh) haluaisi vaihtaa alaa. Ja vaimoa. Ja elämää. Elämää ei voi vaihtaa, mutta vaimon voi jättää ja alkaa kaupittelemaan elokuvakässäriä kaikille silmäätekeville, jotka nyt vaan vastaan tulevat. Romaaniakin voisi kokeilla. Mistä ne kriitikotkaan mitään tietää. Ja kun enää ei tarvi tulla vimeistään kymmeneksi kotiin, niin vieraidenkin sängyillä on nyt lupa pomppia. Tämä on sitä itsensä etsimistä.
Robin Simon(Davis) on opettaja. Mies jättää, mutta toinen(Mantegna) ottaa. Ja tämä uusi onkin pesunkestävä TV-tuottaja. Pian sitä tutustutaan ja rakastutaan. Pomomiehen kautta Robin pääsee myös kokeilemaan ammatinvaihdosta opettajasta TV-kameran eteen, ja tunteet kyseistä ammattikuntaa kohtaan muuttuukin yhtäkkiä päinvastaiseksi. Elämä tuntuu jälleen pyörivän.
Vaikka olen nähnyt tasan kaksi Allenin pätkistä(tämä mukaanlukien) rohkenen silti väittää tämän olevan hieman erilainen, ehkä hitusen vakavampi, veto herralta. Tämä voipi johtua siitä, että Allen loistaa poissaolollaan, joka on, mitä minä tiedän, sangen epätavallista. Ja kaikkihan tietävät kuinka hauskoja päpättävät pikkukaverit voivat olla.
Tämä pätkä kuuluu niihin filmeihin, jotka eivät vaikuta miltään mestariteoksilta, mutta silti niistä löytyy jotain taianomaista vetovoimaa, joka saa unohtamaan ajan ja paikan. Tässä tapauksessa syyt sohvan kuluttamiseen on kuitenkin helppo arvata. Ensimmäinen on näyttelijät. Allen on saanut jollain poppakonsteilla kahmittua samaan leffaan Hollywoodin isot ja vielä vähän isommat pelaajat. Suorituksistaan erityismainetta niittäköön mm. Kenneth Branagh, Judy Davis ja Leonardo DiCaprio, josta allekirjoittanut vakuuttui vasta nyt, että poikahan todella osaa näytellä.
Näyttelijät yksin eivät kuitenkaan tee elokuvaa. Nimittäin toisen syyn on pakko olla improvisaatio. Sillä kun alkaa seuraamaan kenen tahansa ukon tai akan osaa leffassa, siitä löytää tiettyjä pikkuliikkeitä ja -eleitä, joita ei voi millään näyttelijänohjauksella avittaa. Ainoa keino tälläiseen ilmaisuun on improvisaatio, no doubt. Tai no, toinen vaihtoehto voisi olla tietenkin se, että Woody Allen on jonkin sortin jumala tai noitatohtori. Mutta anyway, teki Woody mitä vaan vuokrahevosilleen, se toimii loistavasti, ja on tämän pätkän suola, silli, ja sitruunapippuri. Samperi, kun on luonnollista meininkiä.
Loppu on niitä viisaita, ja tästähän viisastuu katsojakin tajuten, että parempi vaan pitää se pyy pivossa kuin kertoa tarinoita niistä kymmenestä siellä oksalla.
nimimerkki: Sappy
