Yö ja usva on ehkä järkyttävin, karmein, kauhistuttavin ja järisyttävin elokuva mitä on koskaan tehty. Syy, mikä tekee filmistä niin kammottavan ikimuistoisen, on se että mikään siinä ei ole näyteltyä. Jokaikinen seikka, kaikkein kamalimmatkin kuvat ovat täysin totta. Yö ja usva on tarina helvetistä, josta me saamme syyttää ainoastaan itseämme.
Yö ja usva on noin kymmenen vuotta Holokaustin ( juutalaisten kansanmurhan) ja toisen maailmansodan päättymisen jälkeen valmistunut ranskalainen dokumentti natsien joukkomurhan symbolina toimivan Auschwitzin kuolemanleirin toimintatavoista ja leirin asukkien jokapäiväisestä elämästä. Saamme seurata askel askeleelta sitä, millaiseksi natsit organisoivat kamalan joukkomurhansa. Ensin juutalaiset ja muut vähemmistöryhmiin kuuluvat ajettiin kodeistaan ja asunnoistaan kuljetusjuniin, joiden eläimille tarkoitettuihin vaunuihin sullottiin useita ihmisiä vauvasta vaariin ja junat lähtivät matkustajiensa viimeiselle matkalle ”yöhön ja usvaan”. junat matkaavat ikuisuuden ja useita ihmisiä kuolee jo matkalla täyteen ahdettuihin vaunuihin, kunnes juna pysähtyy määränpäähänsä, Auschwitziin.
Koirien haukkuessa ja saksankielisten komentojen kajahtaessa ja valonheitinten lakaistessa rautatietä sekä katsoja että vangit ajetaan sisälle leirin porteista, joista on tarkoitus kulkea sisälle vain kerran. Jälleen haluan muistuttaa siitä että filmissä ei ole mitään näyteltyä, kaikki on täyttä totta. Leirin arki on kolkkoudessaankin melko yksinkertaista. Aamulla vangit lähtevät pakkotyöhön kaivoksiin tai rakentamaan leirille lisää rakennuksia. Työ on ankaraa ja armoa ei anneta eikä juuri pyydetäkään. Illalla palataan takaisin majoituksiin, kapo (vankien kovakourainen johtaja, joka on itsekin erityisasemaan päässyt vanki) laskee kuolleet, koska natsit haluavat hoitaa kaiken hyvin järjestelmällisesti ja sitten mennään ”lepäämään” kunnes sama toistuu uudestaan ja uudestaan, kunnes toisin todistetaan. Vankeja saatetaan myös käyttää erityiskokeissa, heitä kidutetaan salaisissa kellarihuoneissa tai heidät tapetaan. Syitä voi olla useita: johtajat tai kapo suuttuu kyseiseen henkilöön, hetken mielijohde, henkilö on liian huonossa kunnossa tehdäkseen työtä etc…
Leirit ovatkin kuin suuria kaupunkeja: niissä on ”sairaala”, jonka arvo on lähinnä kuriositeettinen, vankila, jopa bordellit. Ja kaikki tapahtuu komendantin tiukassa valvonnassa, hänen teeskennellessä ettei tiedäkään leirin olemassaolosta. Lähellä asuvat upseerit ja heidän perheensä jotka elävät täysin normaalisti ja joissakin leireissä on jopa eläintarha piristämässä upseerien lapsia.
Lopulta, kun vanki on loppuun käytetty, hän on sairas ja heikko, huono ravinnon näännyttämä, arbeit macht frei. Heidät ohjataan suoraan ”desinfiointiin” eli ”suihkuun”, joissa heidän on määrä peseytyä. Todellisuudessa suihkuhuoneen ovet salvataan ja hanoista alkaa purkautua Zyklon B:tä, syövyttävää syanidikaasua, ja uhrit kuolevat hetkessä. Tosin he yrittävät epätoivoisesti pelastautua ja jopa suihkuhuoneen katon betonikerros kynsitään rikki. Kun absurdi operaatio on saatettu päätökseen, uhrit poltetaan krematoorioissa ja tuhannet, tuhannet ja vielä monet tuhannet elämät haihtuvat kirjaimellisesti savuna taivaalle. Tässä vaiheessa katsojalla ei ole yleensä enää mitään sanottavaa.
Yö ja usva on tärkeä dokumentti historian mustasta hetkestä ja ehdottomasti paras Holokaust-teos, jonka rinnalla Spielbergin Schindlerin lista on kuin päiväkävely leikkipuistossa. Eniten järkyttää juuri autenttinen kuvamateriaali: vuorotellen esitetään sodan aikana taltioitua mustavalkomateriaalia ja sodan jälkeen taltioitua värimateriaalia nyt jo hieman ränsistyneestä kuolemanleiristä. Mukana on todellakin materiaalia joka ei missään nimessä sovi heikkohermoisille tai pikkulapsille: voihan sitä aina kehuskella kestävänsä vaikka minkälaisia näkymiä, mutta kykeenekö paatuneinkaan kyynikko katsomaan tyynenä koria joka on täynnä juutalaisten päitä, puskutraktoreita puskemassa ruumiskasaa kuoppaan tai ihmisten nahasta tehtyjä lampunvarjostimia tai hiuksista tehtyjä kangasrullia?
Elokuva on siis todella tärkeä muistokappale, ja sen sanoma, joka tiivistyy erinomaisesti loppupuheessa, pitäisi aina muistaa: ehkä Hitler kätyreineen on jo kuollut. Ehkä kuolemanleirien ja krematoorioiden seinät ovat jo ehtineet maatua ja rautateiden päälle on jo kasvanut paksu ruohokerros. Ehkä kuolevien huudot eivät enää kaiu muureista ja kremaatoorion synkkä musta savu ei enää tummenna maalaisidyllin auringonpaistetta. Mutta tästä huolimatta emme saa elää siinä luulossa että tällaista ei enää koskaan tapahdu, että natsien mukana muka kuoli ihmisen luontainen tapa satuttaa toista. Pahuus on aina läsnä luonnossamme, on ollut ja on tuleva olemaan vieläkin aikojen loppuun saakka. Vain muistelemalla näitä synkkiä pilviä historiassamme voimme estää niitä tapahtumasta enää vastaisuudessa. Näiden tosiasioiden välissä ei enää ole juuri väliä sillä antaako tälle elokuvalle neljä vaiko viisi tähteä. Katsoja ei saa myöskään uskoa että filmin lyhyt kesto tarkottaisi sitä että elokuva olisi kepeä iltasatu. Jos haluat katsoa tämän tykitykseni luettua, varaudu puolen tunnin matkalle helvettiin.
